Jo Platon aikoinaan esitti, että hyvän valtionhallinnon perustana tulisi olla riittävän yhtäläinen näkemys elämän perusarvoista eri väestöryhmissä – erityisesti eri ikäpolvien kesken. Tällaisin edellytyksin voidaan asioiden hoidossa hyödyntää sekä rohkeaa uutta luovuutta, että kokemuksen tuomaa varovaisuutta ilman, että asenteet pyrkivät kiivaasti torjumaan toisensa.

Yleisessä mielessä on jopa vaarallista nimitellä ilmeneviä asenteita konservatiivisiksi, liberaaleiksi tai edistyksellisiksi, koska nimitysten sinänsä uskotaan helposti kannattelevan itsessään arvoja. Silloin todellisen asian pohtiminen jää usein sivuseikaksi.

Tietenkin pitkä elämänkokemus saattaa kaavoittaa ihmisten ajattelua aivan liian paljon. Vanhat ratkaisut eivät ehkä enää sovellu muuttuneisiin olosuhteisiin.

Toisaalta myös nuoret haluavat usein etsiä täysin uusia ratkaisuja puhtaasti periaatteellisesta syystä – niin, että uutuudella on itseisarvo, ja vanhojen käsitykset täysin käyttökelvottomia.

On kuitenkin hyvä muistaa, etteivät nuoret aivot sinänsä takaa ajatusten erinomaisuutta, koska niiden käyttömateriaalien määrä ja laatu ovat vielä kovin vaatimatonta ja testaamatonta.

 

Mitä sitten tarkoittaisi yhtäläinen käsitys elämän perusarvoista? Sitä, että inhimillisen elämän tarkoituksesta ja toteuttamisen tavoista ja puitteista vallitsee jonkinasteinen konsensus. Se ei tarkoita täysin samanlaisia ajatuksia kaikista asioista, mutta edellyttää riittävää ajatuksellista joustavuutta, joka nojaa selkeään järjen käyttöön eikä enää tunteenomaiseen omien kiintoajatusten puolustamiseen.

Sellainen on saavutettavissa ainoastaan kasvatuksen ja esikuvien avulla.

Suuret ikäluokkamme omaksuivat vielä varsin yhtäläisiä arvoja sota-ajan vanhemmiltaan – tosin varmaan turhan ahtaita, sillä juuri heihin pääsi kritiikittömästi vaikuttamaan 70-luvun asennemyllerrys, jonka tarkoituksena oli kääntää kaikki vanha ylösalaisin ja rakentaa tilalle joka suhteessa säännelty ”ihanneyhteiskunta” suuren naapurimme mallin mukaan. Kasvattaminen aikaisempiin malleihin leimattiin lähes rikokseksi uutta ihmisyyttä kohtaan. Päädyttiin usein lähes holtittomuuteen – niin, että lapset alkoivatkin kasvattaa vanhempiaan.

Arvojen nopean muuttumisen seurana oli hyvin nopea yleinen vaurastuminen, mikä johti siihen, että uudelle sukupolvelle voitiin antaa valmiina kaikki, mitä se vain osasi uneksia ja pyytää.

Nyt ollaan tilanteessa, että nuorille kaikki pitää olla ilmaista, mukavaa ja miellyttävää, muussa tapauksessa heillä on oikeus ”hepuliin”.

Vanhempi ikäluokka tietää kokemuksesta, että elämä ei aina ole mukavaa, eikä sellaiseksi edes tarkoitettu, koska ihmismieli tarvitsee vaikeitakin kokemuksia kasvaakseen ”iässä, viisaudessa ja vahvuudessa”.

Ulkonaiset olosuhteet voivat muuttua varsin nopeasti huonommiksi, etenkin kun kansamme ikärakenne vinoutuu voimakkaasti, eikä tilannetta kovin kivuttomasti voitane korjata pelkällä ”työperäisellä maahanmuutolla” – mitä se sitten sisältääkin.

Me saatamme kuvitella, että saavutetut edut ja tarjotut palvelut säilyvät hamaan ikuisuuteen saakka, mutta meidän tulisi muistaa, että julma todellisuus saattaa jossakin vaiheessa pyyhkäistä ne pois.

 

John Meynard Keynes oli varmaan Nobelinsa arvoinen talousmies, mutta hänen näkemyksiään ei ehkä olisi saanut esittää julkisesti, ainakaan demokraattisesti valittaville poliitikoille, joille niistä on tullut oiva peruste valtioiden liian runsaalle lainanotolle: äänestäjien ostamiseen toisten rahoilla!

 

1800-luvulla vain muutama suurmies kykeni rakentamaan suomalaisen arvomaailman perustukset. Kaikki heidän ajatuksensa eivät luonnollisesti enää ole sovellettavissa, tai uudelleen lämmitettävissä, eikä nykyinen nuori väestö ota enää vastaan kovinkaan paljon ns. auktoriteeteilta, vaikka se kokemattomuuttaan omaksuukin monia hetken ilmiöitä vaivaamatta juuri lainkaan nuoria aivosolujaan.

 

Arvoja ei enää voida rakentaa ylhäältä käsin samoin kuin Runebergin, Topeliuksen ja Alkion aikaan. Viestintävälineistä ei tänä päivänä ole pulaa - ennemminkin runsauden pulaa - niin että lukuisat kanavat suoltavat kevyttä, psyykkistä ”roskaruokaa”, jota ei ole tarkoitettukaan pureksittavaksi – saati ravinnoksi! Niin sanottu viihde näyttää usein esipuberteetti-ikäisten luomukselta. Monet voisivat sanoa, että parempaa sekin kuin muinaiset gladiaattoritaistelut ja ihmisten teurastuksen areenoilla kansan huviksi. Tietenkin, mutta kyseiset julmat huvitukset liittyivät kulttuurin rappeutumiseen: siihen, että ihmiset janosivat yhä vain voimakkaampia elämyksiä turhauttavaksi käyneeseen, mukavaan elämäänsä. Moraalin ja eettisen ajattelun rapautuminen on yleensä toiminut selkeänä alkusoittona mahtavienkin kulttuurien tuhoutumisessa.

”Mitä on hyve, kyselee viimeinen ihminen silmiään räpytellen” kirjoitti 1800-luvulla Friedrich Nietzsche Zarathustrassaan viitaten juuri kulttuurin, ja erityisesti syvien elämänarvojen katoamiseen, tai korvautumiseen ”viheliäisellä mukavuudella”.

 

Kun tarkastelemme tämän päivän Iranin, Egyptin, Kreikan, tai monien arabimaiden oloja, on meidän vaikeata nähdä, että niissä on joskus vallinnut hyvin hienostunut kulttuuri. Vielä ristiretkien aikaan Damaskoksen viisaat pohtivat, kuinka paljon energiaa saataisiin atomin särkemisestä; Egyptin sulttaani Saladin näytti ristiretkeläisille elävää esimerkkiä todellisesta ritarillisuudesta, jonka nämä sitten toivat ja sovelsivat varsin karkeassa muodossa Eurooppaan. Itämaisessa kulttuurissa oli tuolloin vielä jäljellä yleviä piirteitä, vaikka sekin oli jo pitkään ollut laskusuunnassa.

Länsi-Euroopan kulttuurin nousu oli vasta lähtökuopissa – ja lienee monissa tärkeissä suhteissa vieläkin. Kehitys on täällä tapahtunut voittopuolisesti aineellisissa asioissa, ulkoisen tieteen ja tekniikan saroilla. Arvojen suhteen kulttuurimme lepää liiaksikin ns. hellenistisen sivistyksen rippeiden ja kopioinnin varassa, johon kristillinen uskomusjärjestelmä on sekoittanut hieman omaa lisäväriänsä.

 

Monet haikailevat uskontoja arvojen uudelleen rakentajiksi, mutta niiden pitäisi muuttua todella paljon, mikäli ne voisivat tarjota yleispätevää apua tilanteeseen. Jäykät ajatusmuodot eivät sovellu yhä paremmin koulutetun, omaehtoiseen ajatteluun tottuneen väestön tarpeisiin muuten kuin tilapäisinä annoksina: häiden ja hautajaisten oivallisina puitteina! Tunteittensa kautta elämään orientoituvat ihmisyksilöt saavat toki sisäistä tyydytystä seremonioiden ja dogmien myötä, mutta itsenäisesti pohdiskeleva ihminen ei useinkaan halua kahlita mieltään pakonomaisiin kaavoihin, vaan etsii järkiperäisempiä selitysmalleja käyttökelpoisiksi hypoteeseiksi omalle ajattelulleen.

On valitettavaa, että uskonsuuntien parissa pienetkin ajatukselliset erot ovat korostuneet niin paljon, että ne ovat muodostuneet kanssakäymistä estäviksi, ylitsepääsemättömiksi muureiksi. Toisaalla tutkimus on tuonut yhä enemmän esiin käsityksellisiä yhtäläisyyksiä, jotka usein juontavat hyvin samankaltaisiin alkuideoihin.

Uskonnot ja filosofiat eivät ole syntyneet tyhjästä, vaan ammentavat aineksia edeltäneistä käsityssuunnista – vaikka tällainen usein halutaankin kieltää. Myös ihmisten yleisten elämänarvojen piirissä voidaan löytää sellaisia yhtäläisiä tekijöitä, jotka käyvät rakennusaineksiksi yhteiselle kosketuspinnalle, jossa hedelmällinen vuorovaikutus erilaisten yksilöiden välillä on mahdollista.

Lisää kirjoituksia erilaisista teemoista ks.
https://www.netikka.net/studiomielty/kotis8.html