Reino Helismaa kirjoitti noin viisituhatta sanoitusta, joista 1500 levytettiin.  Peter von Boghin mukaan Helismaan sanoitukset ovat tasoa, jolle ovat Suomessa yltäneet vain Eino Leino ja Lauri Viita.

Vaikka hänet leimattiin keveään "rillumarei"-tyyliin, löytyy hyvin useista hänen teksteistään myös näkemyksiä elämän syvimmistä asioista.

 

Seuraavassa käydään läpi erään Helismaan suositun laulun ’hengellisistä ulottuvuuksista’.

1. Aurinko kun päätti retken, siskoistaan jäi jälkeen hetken päivänsäde viimeinen.

Hämärä jo mailleen hiipi, päivänsäde kultasiipi aikoi juuri lentää eestä sen,

 

Viimeinen päivänsäde saattaa kuvata ihmisen kohdalle joissakin elämänvaiheissa mahdollisesti tulevaa henkistä ”etsikkoaikaa”, voimakkaan kiinnostuksen heräämistä perimmäisiä asioita kohtaan.

Jos halutaan hakea vielä mystisempää selitystä, voisi päivänsäteenä pitää jotakin jo muodollisen ilmauksen omalla kohdallaan lopettanutta (ylösnoussutta) yksilöä, joka muista ’päivänsäteistä’ poiketen jättäytyy tietoisesti lähelle maailmassa eläviä ihmisiä auttaakseen näitä löytämään tien hengen valoon, johon hänellä itsellään jo olisi oikeus. Tällaiseen viitannee Matteuksen 28:20, "minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun saakka." Itämaiset käsitykset puhuisivat säälin buddhasta, boddhisatvasta.

Hämärä sinänsä kuvannee inhimillistä, aikaan ja tilaan ehdollistunutta tajuntaa (eli tietämättömyyttä), kun taas päivänsäde ilmentää henkistä olemusta ja pysyvää olemista.

Henkinen joutuu väistymään inhimillisen tieltä, koska inhimillinen tajunta ei edes havaitse henkistä valoa kiinnittäessään kaiken huomionsa ohimeneviin ilmiöihin ja itseensä.

2. Vaan menninkäisen pienen näki vastaan tulevan; se juuri oli noussut luolastaan.

Kas, menninkäinen ennen päivän laskua ei voi milloinkaan elää päällä maan.                                                                                    

 

Lienee selvää, ettei Helismaa kirjoittaessaan kuvannut mitään personoitua päivänsädettä eikä luonnonhenkenä pidettävää menninkäistä, vaan käytti näitä lähinnä ihmisen eri olemuspuolien (aktiivisen ja potentiaalisen) symboleina.

 

Menninkäinen kuvannee puhtaasti inhimillistä tajuntaa, luola sen fyysistä olotilaa ja aivotietoisuutta, joka on tässä irrottautumassa tavallisista ehdollistumistaan.

 

Luolan symbolinen käyttö esiintyy myös Nietzschen Zarathustrassa.

 

Päivän laskun jälkeinen elämä (hämärässä) tarkoittanee ihmisen tavallista päivätietoista elämää tässä maailmassa. Inhimillinen tajunta ei ole objektiivinen tai itsetietoinen muuta kuin tämän maailman ’hämärässä’. Vähänkin henkisemmissä olotiloissa se toimii vain subjektiivisesti (kuten unessa).

3. He katselivat toisiansa menninkäinen rinnassansa tunsi kuumaa leiskuntaa.

Sanoi: "Poltat silmiäni, mutten ole eläissäni nähnyt mitään yhtä ihanaa!

 

Toistensa katselu voisi tarkoittaa sitä, että kyseessä olevan ihmisen tajunta on hetkellisesti irtautunut oppimistaan ja perimistään sidostumista ja tempautunut ’ylös’ henkiseen, tai ainakin tavanomaista korkeampaan (intuitiiviseen) mentaalisen olotilaan.

Leiskunta saattaisi äärimmillään kuvata luovaa energiaa, joka voi aktivoida sellaista ihmisen sisäistä olemuspuolta, josta hänellä ei tavallisesti ole mitään tietoa.

Polttaminenkin näyttäisi viittaavan sisäistä ihmistä aktivoivaan ’mystiseen’ (Pyhän Hengen) energiaan, jollaista näkemystä myös kokemuksen luonnehdinta ’ihanaksi’ osaltaan tukee (koska se voi johtaa autuuden kokemukseen, samadhiin).

4. Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa on pimeässä helppo vaeltaa.
Käy kanssani, niin kotiluolaan näytän sulle tien ja sinut armaakseni vien!"

 

Sokeutuminen tässä tarkoittanee ”sokeutumista” aineellisen ja muodollisen suhteen niin, että ne ainakin hetkellisesti menettävät kyseisen kokemuksen valossa aikaisemman tärkeytensä (tulevat "köyhyydeksi").

Inhimillinen kokija halunnee sellaisen  jälkeen tuoda henkisen kokemuksensa myös tavanomaisen elämän piiriin, yhdentyä siihen kaikki olemuspuolensa, niin ’että he yhtä olisivat’.

 Tietenkin ’sokeutumista’ voitaisiin rinnastaa esim. Paavalin ”valaistumiskokemukseen”, josta hänen kertomansa mukaan oli seurauksena tilapäinen fyysinen näönmenetys.

5. Mut säde vastas: "Peikko kulta, pimeys vie hengen multa, enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä, ellen kohta valoon lennä niin en hetkeäkään elää saa!"

 

Henkinen ei voi olla toiminnan lähtökohtana, mikäli ihmisen mieli on yhä pääosin maallisen elämän täyttämä. Se ei tietenkään tarkoita itse hengen kuolemaa, vaan ainoastaan sitä, ettei se voi ilmentää todellista luontoaan inhimillisen mielen ehdollistumien kautta.

 

Mystinen ”tempautuminen” ajattoman tietoisuuden piiriin lienee tavallisimmin hetkellinen kokemus, mikäli inhimillinen olemuspuoli ei ole sellaiseen niin valmis, että tietoisuudessa voisi tapahtua pysyvä muutos.

 

Henkisen ja aineellis-psyykkisen olemuksen vuorovaikutus jää lyhyeksi todennäköisesti juuri ihmisen persoonallisten olemuspuolten (fyysisen ja psyykkisen) epäpuhtauksien ja kehittymättömyyden johdosta. Se voi olla myös  ’suurta armoa’, koska valmistautumaton inhimillinen olemus (erityisesti aivot) ei ehkä voisi vahingoitta kestää todellisen hengen voiman vaikutusta (kastamista tulella).
 

6. Ja niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin kun menninkäinen yksin tallustaa, hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on ja toinen yötä rakastaa.

 

Yksinäisyys kuvannee ihmisen sisäistä tilaa, jossa henkinen tietoisuus ei vielä ole täysin läsnä, mutta missä tavanomainen elämä kaikkine moninaisuuksineen ei enää anna tyydytystä.

Monissa Helismaan muissakin sanoituksissa tulee esiin sisäinen yksinäisyys ja vakavuus (Iltanuotiolla, Kulkurin Iltatähti, jne.), vaikka ulkonainen elämä saattoi olla sosiaalisessa mielessä hyvinkin virikerikasta.

Maininta valon lapsista todistanee Helismaan tietoisesta pyrkimyksestä rakentaa vertauskuvaa hengen ja aineen, katoamattoman ja katoavaisen suhteesta: siitä, että tavallinen ihminen rakastaa lähinnä omaa samastumistaan ulkonaisen maailman ilmiöihin - henkisessä mielessä hämärään ja yöhön.

 

Reino Helismaa on meille kaikille muistutus siitä, kuinka helposti ja pintapuolisin perustein me rakennamme toisistamme mielikuvia, jotka alkavat sitten elää omaa elämäänsä.

 

1950-luvun ’korkeakulttuuri’ vieroksui ja hyljeksi uutta ja ihmeellistä ’rillumarei’-tyyliä pyrkimättä näkemään sen terapeuttista merkitystä ajan synkeyden ja kovan työnteon lieventämisessä, ja varsinkaan haluamatta nähdä syviä juonteita sitä vakavin mielin luovien lahjakkuuksien työssä.

 

Hengen kaipausta voidaan nähdä muissakin Helismaan sanoituksissa ja myös käännöksissä, kuten kauniissa Lasse Dahlqvistin kappaleesta ’Kulkuri ja joutsen’:

 

’Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa, ja kun lentää valkein siivin niin kuin joutsen!’