Lause kuuluu ortodoksien pääsiäistropadiin, jonka luterilaisetkin ovat ottaneet virsikirjaansa. Molemmissa suuntauksissa se liitetään lähinnä historialliseen Jeesuksen ristinkuolemaan - ajatukseen sekä elävien että kuolleiden sijaissovituksesta.

Lause voidaan tulkita myös universaalina, kaikkia yksilöitä koskevana periaatteena. Siinä edellytetään, että jokaisen yksilön tulee jossakin vaiheessa "kuolla pois kuolevaisesta luonnostaan, kadottaa katoaviin ilmiöihin suuntautuva elämänkäsityksensä."

Kuolemalla käsitetään silloin kaikkea tavallista elämää, joka nojaa aisteihin, tunteisiin ja ajatteluun sekä kokemukseen erillisestä minuudesta. Paavalikin saattoi kuvata tällaista katoavaa elämäntapaa kirjoittamalla: "Sillä jos te lihan mukaan elätte, pitää teidän kuoleman; mutta jos te Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää." Myös hänen kuvaamansa "Kristuksen ympärileikkaus", "lihan ruumiin poisriisuminen" on tulkittavissa täydellisenä muutoksena, missä samastuminen ulkoisen elämän ilmiöihin ja omaan minäänsä katoaa - ja sen sijalle eli "päälle puetaan" universaali, ajaton tietoisuus - Kristus.

Tällaisen tulkinnan yhteydessä ristille antautuminen merkitsisi siirtymäkohtaa, jossa yksilön ajallisiin asioihin ehdollistunut tajunta ja tahto havaitsee omat rajansa ja luopuu sidoksistaan niin täydellisesti, että jokin ajaton ja rajaton saattaa astua sen sijaan.

Risti on siten leikkauskohta, jossa kuollaan sisäisesti kaiken katoavan suhteen, jonka jälkeen synnytään uudelleen ylhäältä ja siirrytään "tulesta valoon", pakonomaisesta ulkoisen elämän kokemisen halusta puhtaan tietoisuuden ja olemisen tilaan - elämään itsessään.

Se merkitsee ajatuksen luomien ehdollisten mielikuvien ylittämistä ja ylittymistä niin, että yhdentynyt, "yhdeksi tullut" tietoisuus havaitsee välittömästi ja välityksettömästi itsessään kaikkien asioiden ydinolemukset. Sellaisesta käsin ei enää "puhuta omiaan".

Tällaiseen tilaan päässeellä ei itsensä kannalta ole tarvetta jakaa ja paloa mitään ajatuksellisiin ja käsitteellisiin puitteisiin. Ajattomuudessa koettavaa ei voida sellaisenaan siirtää kehenkään toiseen. Se joudutaan suodattamaan ja kutistamaan käsitteellisiin ja ehdollistuneisiin muotoihin, jolloin tulkinnat helposti värittyvät sekä suorittajansa että vastaanottajansa aikaisemmin omaksumista käsitteistä ja kiintoajatuksista.

"Leilin, eli mielen kovettumisen välttäminen" on tarpeen juuri siitä syystä, että periaatteellinen sisäinen muutos tajunnassa olisi edes mahdollista, ja että sen hedelmät voitaisiin saattaa ulkoisen ilmennyksen piiriin riittävän puhtaissa muodoissa.