Kristillisissä kulttuureissa pääsiäistä vietetään Jeesuksen ylösnousemuksen juhlana, jota edeltää ns. hiljainen viikko. Juhlan nimitys tulee juutalaisuudesta, jossa pääsiäistä, Pesahia, juhlitaan Egyptistä vapautumisen muistoksi.

Suomalaiset yhdistivät pääsiäiseen myös vanhaa kevään juhlaa, jota ilmentävät mm. narsissit, rairuohot, pääsiäistiput, kanit, koivunoksat ja pajunkissat. Juhlassa on joulun tapaan mukana myös ajatus valon lisääntymisestä: päivä tulee yötä pitemmäksi. Molemmissa vaalitaan käsitystä, että lopulta valo aina voittaa pimeyden sekä fyysisessä että henkisessä maailmassa.

Pääsiäistä voitaisiin viettää myös yleisenä vapautumisen juhlana. Se toimisi muistutuksena siitä, että ihmiselle on lähes kaikkien henkisten sanantuojien mukaan mahdollista vapautua jopa kuolevaisuuden kahleista.

Tavallisesti me haluamme kuitenkin päästä eroon lähinnä ikävyyksistä. Me rukoilemme, että jokin korkein voima päästäisi meidät pahasta, mutta pidämme kuitenkin samalla lujasti kiinni kaikista turhuuksistamme ja typeryyksistämme. Meidän olisi syytä lisätä pyyntöihimme - päästä meidät pahasta, ellei se ole meidän sisäisen kasvumme ja aikuistumisemme kannalta tuiki tarpeellista.

Eräs suuri opettaja totesikin, että ihmiset kyllä rukoilevat - tapahtukoon Sinun tahtosi. Mutta kun se tapahtuu, ovat he hyvin pahalla päällä - se kun vain harvoin tapahtuu ihmisen mielen mukaan.

Henkisessä mielessä me emme siten aina osaa viettää pääsiäistä. Emme osaa päästää irti turhuuksistamme ja tolkuttomista odotuksistamme. Me ajattelemme, että voimme hallita ainakin omaa elämäämme, vaikka kokemus useimmiten osoittaa tilanteen olevan päinvastainen. Luottamus elämän hyvään tarkoitukseen on kokenut inflaation, ja luottamus älyn mahdollisuuksiin on kasvanut varjoksi syvemmän viisauden ylle.

Todellinen pääsiäinen edellyttänee sitä, että ihmisen mieleensä rakentama ajallinen ja ajatuksellinen pohja katoaa niin, että se voi korvautua jollakin ajasta riippumattomalla. Kaikki Uuden Testamentin evankeliumit esittävät tätä vastaavan pääsiäistulkinnan: joka kadottaa ajallisen elämäntuntonsa, hän saa tilalle ajattoman.

Varhaiset kirkkoisät tulkitsivat tätä vainojen aikoina turhan suoraviivaisesti ja suosittelivat ihmisiä seuraamaan Jeesusta hakeutumalla itsekin kuolemaan. Elämänsä kadottaminen merkinnee kuitenkin sitä, että ihmisen tietoisuus kääntyy, muuttuu ja yhdentyy takaisin alkuperäiseen tilaan. Vasta silloin se pääsee täysin irti aineellisen elämän ja minuuden luomista ehdollistumista, vaikka toimisikin yhä myös käsitteellisellä tasolla.