onnellinen.jpg

Eino Leino aloitti laulun onnesta Kalevalan Väinämöisen sanoin: ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön.” Vanha neuvo viittaa siihen, että onnen esiin tuomisella on kielteisiäkin seurauksia, jotka useimmiten johtuvat kansallisesta luonteenpiirteestä, josta myös löytyy sanonta: ”Kateus vie kalatkin vedestä.”

Sanakirja määrittelee kateuden piirteeksi, joka ilmentää toisen paremmuuden, menestyksen tai muun sellaisen aiheuttamaa vihan, alemmuuden, mitättömyyden, huonommuuden, kykenemättömyyden, syyllisyyden tai harminsekaisen pahansuopeuden tunnetta.

Kateuden syntymisen välttämiseen saattoi aikaisemmin liittyä myös yleinen usko siihen, että jotkut kykenivät noitakeinoin siirtämään toisen saavuttamaa hyvinvointia itselleen tai aiheuttamaan pahoinvointia lähettämällä ns. pahan silmän.

Tällaista pidetään nykyisin turhankin helposti naurettavana taikauskona, koska meillä ei ole käytettävissä luotettavia länsimaisia tutkimuksia siitä, millaisia vaikutuksia keskitetty vihamielinen ajattelu voi saada aikaan toisen ihmisen psyykessä. Oman psyyken vaikutuksista tosin tiedetään jo jotakin.

***

Suomalaisten onnellisuuden ilmentämistä on hyvin pitkää varjostanut käsitys elämän automaattisesta syklisyydestä – että hyvää seuraa aina sen vastakohta – sitä varmemmin mitä enemmän uskaltaa kohtaamastaan hyvästä näkyvästi nauttia.

Kansan varauksellinen suhtautuminen onneen ja iloon ilmenee esim. seuraavissa toteamuksissa:

itku pitkästä ilosta; ei leikki leivässä pidä; mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta; mikä laulaen tulee, se viheltäen menee; ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa; joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa; ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Usein on katsottu, että elämän tuoma kärsimys on ihmisen paras hyveiden opettaja. Kirjailija Frans Emil Sillanpää tekaisi lapsuudenajan kärsimättömyydestään runon: ”Makkara kirisi kiukahalla, minä perso penkin alla. Kypsy kyrsä, kärsi perso. Kyll’ on kyrsän kypsymistä, pahan person kärsimistä.”

Myös kansanviisaus toteaa:

kuta koulu kovempi, sitä oppi selkiämpi; se mikä ei tapa, se vahvistaa; vahingosta viisastuu; joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee.

Positiivisia kommentteja ilosta esiintyy todella vähän, nekin lähinnä humoristisia:

ilossa elää pitää, vaikka päivän vähemmän; minä istun iloissani ja annan surun huilata; nauru pidentää ikää.

Asiaan liittyy myös toisenlaista kansanviisautta: minkä ilotta oppii, sen surutta unohtaa. Tai kalevalainen suhde aineellisen vaurauden liialliseen korostamiseen: ”Kielsi vanha Väinämöinen kullalle kumartamasta, hopealle horjumasta”, joka lähenee raamatullista mammonan kieltämistä.

Yksi kansantoteamus muistuttaa hieman Vuorisaarnan vaatimusta vihamiehensä rakastamisesta ja siitä, että läheisetkin saattavat muodostua koetinkiviksi: ”Ystävä ystävän pettää, vihamies ei milloinkaan.”

***

Suomen historia huomioiden on hyvin ymmärrettävää, että sota-ajat, nälkävuodet, kova työ, kieltolaki, herätysliikkeet, vanha koululaitos, armeija ja virkamiesmentaliteetti ovat suuresti vaikuttaneet onnen ja ilon säästeliääseen ilmaisutapaan kansan keskuudessa.

Herätysliikkeiden ankarimmat piirteet kielsivät jopa värilliset ja mukavalta tuntuvat asusteet, pahimmillaan vaihtoivat kaakeliuunit kivikiukaisiin. Seuroissa eivät naurut raikuneet – kirkoista puhumattakaan, joissa vasta joitakin aikoja on sallittu edes hillityt suosionosoitukset erilaisten esitysten yhteydessä (tosin saarnoille ei varmaan vieläkään taputeta).

Armeijassa on rauhankin aikana ollut tapana pitää kasvot tiukasti peruslukemilla ainakin silloin, kun esiinnytään joukkona.

***

On nähtävissä, etteivät ruotsalaiset vallanpitäjät pyrkineet markkinoimaan omaa ”hiiruhaaruhilpeyttään” lahden itäpuolelle, vaan pitivät suomalaisia lähinnä oivallisena varastonaan sekä etumuurinaan Venäjää vastaan.

Tervanpolton vaurastuttama väestönosa saattoi tosin jonkin aikaa paikallisesti harjoittaa viinanpolton vauhdittamaa hillittömyyttä, mutta sekin pyrittiin saattamaan nopeasti kuriin.

Iloinen ilme saatettiin tulkita pilkallisuudeksi tai niskuroinniksi niin kirkollista kuin maallistakin esivaltaa kohtaan.

***

Periaatteessa voitaisiin odottaa, että kaupungistuminen olisi edistänyt myös sosiaalisten suhteiden avoimuutta, mutta kehitys näyttäisi kulkeneen täysin päinvastaiseen suuntaan. Vierasta kohtaan ei ”tuhlata” ystävällisyyttä, vaan säästellään sitä vain lähipiirille.

***

Psykologi David Myersin mukaan onnellisuus on läpitunkeva tunne siitä, että elämä on hyvää. Vanhan testamentin kirjoittajat korostivat onnen lähteenä ihmisen hyveellistä elämää.

Demokritos arvioi, että onnellinen on hän, joka ei sure sitä mikä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on. Aristoteles oli sitä mieltä, että onnellisuus on elämän päämäärä, ja niin kauan kuin yksilö pyrkii hyvyyteen, hyvät teot seuraavat itsestään tästä kamppailusta, tehden yksilöstä hyveellisen ja siten onnellisen. Sigmund Freudin mukaan rakkaus ja työ ovat tärkeimmät onnen lähteet. Platon määritteli onnellisuuden hyvän saavuttamiseksi pysyvästi. Hänelle onnellisuus oli tavallaan rakkauden jatke. Rakkaus on kaipuuta hyvään, joka yksilöltä puuttui.

***

Demokritoksen toteamus on hyvin järkevä ja käytännöllinen. Siinä edellytetään, että ihminen ei luo tolkuttomia mielikuvia ja unelmia, joiden toteutuminen vasta voisi tehdä hänet todella onnelliseksi. Unelmoiva ihminen ajattelee, että hän aloittaa elämänsä vasta joskus tulevaisuudessa, joten hän laistaa elämästä ja iloitsemasta siitä, mikä häntä kohtaa tässä ja nyt.

Platon nostaa onnellisuuden pysyväksi tilaksi, kaiken ajallisen yläpuolelle, koska ajalliset asiat ovat aina luonteeltaan häilyväisiä ja ehdollisia. Niiden varaan ei siten voi rakentaa mitään pysyvää. Ihminen tunnistaa jollakin tavoin oman vajavuutensa ja pyrkii sitä mitä erilaisimmin tavoin täydentämään, kunnes huomaa sen olevan ulkoisin keinoin mahdotonta.

***

Nietzsche korottaa hänkin pysyvän onnellisuuden mahdollisuudet ajallisen yläpuolelle, ihmisen henkiseen olemukseen tai yliolemukseen:

”Minä opetan teille ystävän, jolla on aina valmis maailma lahjoitettavanaan. Ja niin kuin maailma vieri häneltä hajalle, niin se jälleen vierii hänelle kokoon kehiksi: hyvän sukeutumisena pahan työstä, päämäärien sukeutumisena sattumasta.”

Hän toteaa, ettei onni ole saavutettavissa ehdollisen elämännäkemyksen puitteissa:

”Sinä kuljet suuruuden tietäsi, ja oma jalkasi hävitti takaasi tien, ja yläpuolellesi oli kirjoitettu: mahdottomuus.” Ihmisen on päästävä irti ehdollistumistaan: ”Omalle päälaellesi pitää sinun vielä nousta ja oman sydämesi ylitse. Lempeimmän sinussa täytyy muuttua kaikkein kovimmaksi, koska on tarpeen oppia kääntämään katseensa pois itsestään, mikäli tahtoo nähdä paljon.”

Edellisessä tämä ”jumalaton” filosofi esittää saman asian kuin evankeliumit, joissa puhutaan elämänsä kadottamisesta. Mutta tässä prosessissa: ”Ihmisen täytyy pitää sydämensä aisoissa, sillä jos hän päästää sen valloilleen, häneltä pian karkaa pääkin.” Ihminen hakee hyvin pitkään onneaan itsensä ulkopuolelta, sillä: ”Ihmisen kaikista taidoista hienoin, viekkain, viimeisin ja kärsivällisyyttä koetteleva on se, että hänen täytyy oppia rakastamaan itseään – ei tosin sairaiden ja tautisten rakkaudella, sillä heissä löyhkää itserakkaus! Täytyy oppia rakastamaan itseään vikautumattomalla ja terveellä rakkaudella, niin että sietää itsensä seuraa eikä harhaile muualla.”

Todellinen onnen tyyssija löytyy kuitenkin vasta ihmisen omasta sisimmästä olemuksesta, sillä:

”Omaajaltaan näet kaikki oma on hyvin kätketty, ja kaikista aarrekaivoksista joutuu oma viimeisenä kaivettavaksi - näin vaikuttaa painavuuden henki.”