Seitsemän kuolemansyntiä ovat varhaisessa kristillisessä opetuksessa käytetty inhimillisten paheiden luokitus. Ne ovat ns. pääpaheita, joista muut synnit saattavat seurata.

Seitsemän kuolemansyntiä ovat Danten Jumalaisen näytelmän mukaan: ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo.

Periaatteessa kaikki nämä synnit tai mielen heikkoudet voitaisiin korvata sanalla HALU. Halulla tarkoitettaisiin silloin paisunutta tai epäsuotavasti suuntautuvaa mielen taipumusta.

Näissä kuolemansynneissä kuvataan pikemminkin mielen taipumuksia kuin varsinaisia tekoja. Ylensyönti on tosin fyysinen toiminto ja hieman kyseenalainen lisä luetteloon, mutta sekin johtuu mielen toiminnasta.

Ylpeys on itsensä ylentämisen halua, kateus toisen omaaman asian haluamista, viha on halua tuottaa vahinkoa joko itselle, asioille tai ympäristölle, laiskuus on fyysisen tai psyykkisen mukavuuden halua, ahneus on halua saada haltuunsa jotakin mahdollisimman paljon, ylensyönti on tietenkin halua tyydyttää fyysisiä aistejaan, mikä liittyy läheisesti sitä paljon laajempaan himo-käsitteeseen, joka usein yhdistetään (liian suppeasti) erityisesti seksuaalisiin haluihin.

Himo on periaatteessa lähinnä halun syvempi, kiinteämpi ja pysyvämpi ilmenemismuoto. Seksuaalisen himon lisäksi puhutaan mm. nautintoaineiden (viinan ja tupakan), rahan, vallan ja kunnian himosta, jolloin usein tarkoitetaan luonnollista halua selkeästi voimakkaampaa mielen taipumusta.

Lienee selvää, ettei elämä ilman minkäänlaisia haluja olisi edes mahdollista - ainakaan tavanomaisen, inhimillisen tajunnan puitteissa. Perusedellytyksenä on aina jonkin asteinen elämisen halu. Kaikkien halujen katoaminen merkitsisi elämän virran ja kehityksen tyrehtymistä, mikäli yksilön tajunta ei ole sitä ennen jo saavuttanut henkistä alkulähdettään ja sen myötä kadottanut kaikki ulkoiset halunsa (koska sillä on elämä itsessään).

Kuoleman syntien yhteydessä ei kuolemalla varmaankaan tarkoiteta persoonan fyysisen olemuksen elämän päättymistä - sellainenhan tulee jokaisen kohdalle täysin riippumatta sisäisestä tai ulkoisesta toiminnasta. Kuolema voisi tässä merkitä persoonallisen tajunnan (psyyken) täydellistä katoamista fyysisen kuoleman jälkeen, tai jonkin sitä syvemmän olemuksen (sielun) näivettymistä. Ihmisen olemukseen saattaisi periaatteessa liittyä jopa kolmen erilaatuisen olemuksen kuolema (ruumiin, mielen ja sielun).

***

Jaakob (Vanhurskas, Herran veli) määrittelee lyhyesti himon, synnin ja myös (sielullisen) kuoleman käsitteet:

Jaak. 1:14–15. ”Vaan jokaista kiusaa hänen oma himonsa, joka häntä vetää ja houkuttelee, kun sitten himo on tullut raskaaksi, synnyttää se synnin, mutta kun synti on täytetty, synnyttää se kuoleman.”

Elämän liikuntoa ylläpitävästä halusta saattaa sen väärän suuntautumisen takia muodostua psyykkinen addiktio eli himo. Himo voi ajan myötä vahvistua (tulla raskaaksi), jolloin siitä tulee persoonallisuuden pysyväisluonteinen ominaisuus eli synti.

Synnin täyttymisellä tarkoitettaneen pitkäaikaista prosessia, jonka kuluessa ihmisen sisäinen olemus ei saa persoonallisten kokemusten kautta riittävässä määrin kehitykselleen olennaista, sielullisesti kestävää ainesta. Silloin saattaisi koko yksilöllisen ihmisyyden prosessi jäädä vaille perusaineksia ja lopulta tyrehtyä. Samoin käynee silloin (ja mahdollisesti useamminkin) sen alimmalle ja lyhytaikaisimmalle, persoonalliselle olemukselle.

Alkuperäinen henkinen olemus (Jumalan kuva) jää kuitenkin ajattoman luontonsa takia koskemattomana alkutilaansa. Kyseinen inhimillinen prosessi ei kielteisissä tapauksissa vain ole kyennyt tuottamaan hengelle soveliasta ilmaisuväylää.

***

Suomalaisille luonteenomaisin edellä mainituista kuolemansynneistä lienee kateus - uusimpana lisänä tietenkin ylensyönti. Sanotaan, että kateus pahimmillaan vie kalatkin vedestä, mutta tuskin se sentään suoraan sielulliseen tuhoutumiseen johtaa (tai sitten kadehdittu oli jo vetensä tyhjiin kalastanut).

Ylensyönnillä sen sijaan on todisteellinen yhteys diabetekseen, sydän ja verisuonisairauksiin, jotka voivat lyhentää fyysisen kehon elinkelpoisuutta. Mutta sekään ei johtane sisäisen olemuksen näivettymiseen.

***

Kristillisessä teologiassa synnit jaetaan usein lieviin ja vakaviin synteihin. Vakavia syntejä (joita tämä paheiden luettelo ei suoranaisesti koske) nimitetään kuolemansynneiksi, koska ne (kirkollisen näkemyksen mukaan) johtavat hengelliseen kuolemaan - eroon Jumalasta.

Hengellinen kuolema on kuitenkin periaatteessa mahdottomuus, koska ihmisen alkuperäinen, hengellinen olemus on luonteeltaan ajaton. Sielullinen ja/tai psyykkinen kuolema sitä vastoin merkitsevät joko yksilöllisen ihmisyysprojektin lopullista tuhoutumista tai ainakin sen yhden jakson (persoonallisen elämän) valumista hukkaan (siemenet ovat pudonneet huonoon maahan).

***

Inhimillinen tajunta on yleisessä, normaalissa mielessä lähes kaikilla ”erossa Jumalasta”: se ei ole tietoinen mistään todellisesta ajattomasta olemuksesta, saati olemuksessa, vaan elää ajan ja tilan luomien ehdollistumien puitteissa.

***

Katolisen kirkon käsitysten mukaan suhde Jumalaan voidaan kuitenkin palauttaa anteeksiannolla, joka on tarjolla kirkon kahdessa sakramentissa: kastamattomille kasteessa ja kastetuille ripissä.

Sakramentaalinen armo palauttaa kuolemansynnin tehneen armon tilaan - armon tilassa kuollut ihminen pelastuu. Katumaton kuolemansynti johtaa siten kadotukseen.

Katolinen oppi katumisesta vaikkapa viime henkäyksen hetkellä on loogisesti, moraalisesti ja eettisesti täysin käsittämätön, kirkon piirissä kehitelty keino vahvistaa papiston arvovaltaa.

Oppi pohjautuu ensimmäisten vuosisatojen ruokottomaan tulkintaan, missä vain piispoilla oli oikeus antaa anteeksi seurakuntalaistensa syntejä. Tästä syntyi käsitys seurakunnan jäsenyyden ja kasteen välttämättömyydestä, jolle ei löydy kestäviä perusteista evankeliumien ydinsanomasta.

Katumus saattaa tietenkin olla ensimmäinen askel mielen tasapainottomien taipumusten korjaamisessa – suunnan muutoksessa ulkoisesta sisäiseen. Mutta se voi toimia vain katalysaattorina kestävämmän elämännäkemyksen etsimisessä, eikä jatkuva entisyytensä vatvominen yleensä johda muuta kuin suvaitsemattomuuteen ja negatiiviseen asennoitumiseen.

Mestari Eckhart totesi, ettei ihmisen olisi hyvä muistella edes kuoleman syntejä, mikäli ne osaltaan olivat olleet johtamassa hänet todellisuuden oivaltamista – Jumalan Pojan sisäistä syntymää kohden.

***

Luterilaisilla ei heilläkään liene varaa ylpeillä (joka sekin luettaisiin synteihin) oppinsa jumalallisesta puhtaudesta, sillä sieltäkin löytyy runsaasti pelkkään inhimilliseen, sokeaan uskoon ja seurakunnan jäsenyyteen nojaavia ”kaupallisia käsityksiä” pelastuksen edellytyksistä.

Ihmisen suhteen ja yhteyden Jumalaan täytyy perustua täysin ihmisen todelliseen sisäiseen tilaan. Raamatunkin mukaan jumalalliseen takaisin yhdentyminen potentiaalisuus, joka voi toteutua, kunhan ihmisen sisäinen olemus tulee sellaiseksi, että uudelleen yhdentyminen henkeen käy mahdolliseksi. Tämä tapahtuu ”jumallisen luonnon pakosta” silloin, kun ihminen on ammentanut riittävästi kokemuksia ulkoisesta elämästä ja valmis ehdoitta vapautumaan kaikesta erillisyyden tunteesta – itsensä mukaan lukien.

Kirkoilla, tai edes uskonnoilla, ei tässä liene paljonkaan tekemistä, muuta kuin suunnan näyttäjinä.