Filosofi Nietzsche kirjoitti: ”Ihminen on jotain, minkä täytyy tulla voitetuksi, että ihminen on silta eikä mikään tarkoitusperä: itseänsä autuaaksi ylistävä keskipäivänsä ja iltansa tähden, tienä uusiin aamuruskoihin.”

Uuden Testamentin evankeliumitkin viittaavat selvästi siihen, että muodollinen elämä on luonteeltaan suhteellinen:

”Joka elämänsä kadottaa, hän sen löytää.” Todellisen elämän, jossa ei ole ajallisen tajunnan tuomia katkoksia tietoisuudessa. ”Etsikää niin te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan.”

***

Otammeko me ehkä persoonallisen ihmisyytemme liian vakavasti, niin ettemme voi uskoa sen takaa löytyvän mitään muuta kuin tyhjyyttä tai jokin samantapainen muodollinen jatkumo?

Tuomaan evankeliumi (58) toteaa: ”Autuas se ihminen, joka on nähnyt vaivaa ja löytänyt elämän.” Lausuman mukaan löytäminen edellyttää ponnistelua muullakin tavoin kuin otsa hiessä.

Tuomas jatkaa aiheesta (81): ”Joka on tullut rikkaaksi, se hallitkoon. Jolla on valta, se luopukoon siitä.” Teksti liittyy jossakin määrin ihmisen tarvehierarkiaan, siihen, että ihminen hakee maallisessa elämässään alussa aineellisia kokemuksia ja nautintoa, niihin kyllästyttyään valtaa ja ajan mittaan myös kunniaa.

***

Mikään ulkoisesti saatavissa oleva virike ei kuitenkaan voi loputtomasti tyydyttää ihmisen mieltä – saati sielua, joten Tuomas tuo esiin aivan toisenlaisen suhteen maailmaa kohtaan (27):

”Jos ette paastoa maailmasta (pakene maailmaa), ette löydä valtakuntaa.” Evankeliumi vahvistaa lausumaansa (67): ”Se ken tietää kaiken, mutta ei tunne itseään, siltä puuttuu kaikki.”

Tässä ei tietenkään puhuta mistään tavanomaisesta omien luonteenpiirteittensä tuntemisesta, vaan sisäisen itsensä täydellisestä tiedostamisesta – kutsutaan sitä sitten mielen yläpuolella olevaksi sieluksi tai hengeksi (käsitteet ovat eri koulukunnissa eri päinvastaisessa järjestyksessä).

Tuomas lisää asiaan vielä muodollisen ilmennyksen loppunäkemyksen (111):

”Taivaat ja maat kääritään kokoon teidän nähtenne, mutta se, jolle elävä Isä on antanut elämän, ei ole näkevä kuolemaa.” Eikö Jeesus sano: ”Joka löytää itsensä, sille maailma ei ole minkään arvoinen?”

Elämän vastaanottaminen elävältä Isältä – kaikkeuden ikuiselta lähtökohdalta ja alulta – tarkoittaa tässä samaa kuin todellisen itsensä löytäminen. Silta ajallisen ja ajattoman välille on silloin muodostunut ja ajallinen asettuu omaan suhteelliseen arvoonsa tai absoluuttisesta nähden arvottomuuteensa. Jakob Böhme olisi todennut tästä, että loppu on saavuttanut alun.

Johanneksen evankeliumin mukaan erillisyyden pitää lopulta tulla yhdeksi ihmisen sisäisyyksissä. Tuomas kirjoittaa siitä 106: ”Kun teette kaksi yhdeksi, teistä tulee ihmisen poikia. Kun silloin sanotte: ’Vuori, siirry muualle’, niin se siirtyy.”

On varsin ymmärrettävää ja armollista, ettei tällaista ”vuoria siirtävää voimaa” voida luovuttaa kenellekään sellaiselle, jonka mieli toimii vähänkin itsekkäiden impulssien pohjalta – voima kun olisi vaaraksi niin käyttäjälleen kuin kaikille ympärillä oleville.