Maailmankaikkeuden syntyä selitetään nykyään ns. alkuräjähdysteorialla. Sen mukaan kaikkeus syntyi tyhjästä tai lähes tyhjästä äärettömän tiheästä ja kuumasta tilasta, singulariteetista (ykseydestä) kvanttifluktuaationa 13,82 miljardia vuotta sitten.

Räjähdyksessä syntyi avaruus, materia ja aika sekä jatkuvasti laajeneva maailmankaikkeus. Kvanttifluktuaatio on hiukkasten syntymistä tyhjiössä. Alkuräjähdys ei tapahtunut missään paikassa, vaan joka paikassa yhtä aikaa, koska sekä avaruus että aika saivat alkunsa alkuräjähdyksessä.

***

Muinaiset sumerit ovat ajatelleet jo yli 4000 vuotta sitten, että ennen universumin alkua vallitsi luomaton, kaaosmainen tila. Siitä syntyivät toisissaan kiinteästi kiinni olevat taivas ja maa (ts. nykyteorian tiheä ja kuuma ykseys). Näiden väliin ilmeni kaasumainen aine, joka laajeni ja erotti edelliset toisistaan. Tämän erottamisen (ts. alkuräjähdyksen) jälkeen elämä syntyi maan päälle ilman, maan ja veden yhdistelmistä.

***

Vanhimmat tunnetut sankarimyytit ovat peräisin yli kuuden tuhannen vuoden takaa, ns. kaksosten aikakaudelta. Monissa kyseiseen aikaan sijoitetuissa tarinoissa esiintyy kaksosia (kuten Kain ja Abel), jotka perustivat kansoja ja kaupunkeja. Kertomuksissa korostetaan usein vastakkaisuuksien samanaikaista ilmentymistä. Periaatteessa eri persoonat saattavat kuitenkin symboloida saman ihmisen eri olemuksia tai ominaisuuksia.

Nykyisin tiedetään, että sumerilaiset keksivät pyörän ja kyntöauran jo 5500 vuotta sitten sekä rakensivat merikelpoisia aluksia, joissa varsin pian käytettiin bitumieristettä. Heillä on myös tehokas keinokastelujärjestelmä vinttikaivoineen, mikä teki kaupunkiasutuksen mahdolliseksi.

Gilgamesh-eepos nimitetään usein babylonialaiseksi. Todellisuudessa se on kuitenkin sumerien valtakunnan aikainen eepos, joka tosin sai standardimuotonsa babylonialaisten keskuudessa. Sen kokosi ja muokkasi noin vuoden 1250 eaa. tienoilla keskibabylonialaisen ajan pappi, josta tiedetään ammatin lisäksi vain hänen nimensä Sin-leqi-unninni.

***

Sankarimyytit on usein rakennettu jonkin kauan sitten eläneen todellisen henkilön nimiin, mutta muokattu aikojen saatossa kuvaamaan arkkityyppisiä asioita – etenkin ihmisyyden kehitysvaiheita.

Ihmiset ovat olleet vuorovaikutuksessa toisten populaatioiden kanssa ammoisista ajoista lähtien. Siten ei ole ihme, että kansojen eri aikaan syntyneistä myyteistä löytyy enemmän tai vähemmän niitä varhaisempien eeposten vaikutteita.

Raamatun vedenpaisumuskertomuksen selkeä esikuva löytyy Gilgames-eepoksesta, jossa Nooaa vastaava persoona on Ut-napistim. Asia ei tietenkään ole kovin hämmästyttävä, sillä israelilaisen Abrahaminhan sanotaan tulleen juuri Kaldean Urista.

Lisäksi esim. Eevan luomisen esikuva voidaan löytää sumerilaisten Enki-Ninhursang-myytistä, missä Ninhursang lausuu Enkille: ”Veljeni, mikä sinuun koskee?” Tähän Enki vastaa: ”Kylkiluutani särkee!” Josta Ninhursang päättelee: ”Olen saanut aikaan, että Nin-ti syntyy sinulle.”

Raamatun kertomuksessa Eeva (hän, joka aikaansaa elämää) luotiin Aadamin kylkiluusta. Sumerin sana ti merkitsee sekä kylkiluuta että hieman toisin äännettynä elämän antamista.

***

Ikuisen elämän kaipuu ei ihmisten keskuudessa ole uusi ajatus. Gilgamesh-eeposta voidaan tietenkin tarkastella pelkkänä kuvitteellisena seikkailukertomuksena, mutta sen tärkein ulottuvuus lienee kuitenkin täysin filosofinen: teos kuvaa Urukin sankarin pyrkimystä saavuttaa ikuinen elämä.

Jaakko Hämeen-Anttila mainitseekin lisäksi opettajansa Simo Parpolan viitanneen Gilgamesh-eepoksessa olevan vielä esoteerinen (sisäiseen) taso, joka liittyy assyyrialaisen uskonnon keskeiseen elämänpuun kuvaan.

***

Tarinan toisena sankarina mainitaan Enkidu, jonka kuoleman jälkeen Gilgamesh suoritti vaarallisia ja vaikeita matkoja saapuen lopulta esi-isänsä Ut-napistimin (Nooan) luokse kuulemaan kertomuksen vedenpaisumuksesta sekä siitä, ettei Gilgamesh ponnisteluistaan huolimatta vielä tässä vaiheessa saavuttaisi kuolemattomuutta.

Gilgameshia luonnehditaan siten, että hän oli jumalten muovaama ja täydellinen ihminen, jossa oli kaksi kolmasosaa jumalaa ja yksi ihmistä. Hän oli siten eräänlainen Jumalan kuva ihmisessä, ehkäpä sielun perimmäinen olemus. Kerrotaan, että ihmiset pitivät tätä olemusta liian ylivertaisena ja pyysivät jumalilta apua.

Jumalat loivatkin tämän ylivertaisuuden vastapainoksi Enkidun, joka oli alussa Gilgameshin vihollinen.

Luomisensa jälkeen Enkidun sanotaan vaeltaneen korpimaissa eläinten ja petojen joukossa, vieläpä vapauttaen pyydystettyjä eläimiä, mistä kaikki eivät pitäneet, joten Gilgamesh johdatti kurtisaanin herättämään Enkidussa halun nautintoihin ja niiden myötä sivistykseen.

Haluluonnon (pyyteellisen ajattelun) heräämisen myötä Enkidu menetti välittömän yhteytensä luontoon, mitä kuvaa se, että eläimet alkoivat karttaa häntä. Kurtisaani johdatti hänet Gilgameshin luo, jonka Enkidu aikoi haastaa, mutta osapuolet olivat tasavertaisia eivätkä voineet taistellen voittaa toisiaan, vaan myöhemmin he ystävystyivät.

***

Periaatteessa Gilgamesh ja Enkidu saattavat kuvata yhtä ja samaa ihmisen kokonaisolemusta, jossa edellinen edustaa ajatonta, sielullista puolta jälkimmäisen kuvatessa ajallista, persoonallista olemusta.

Ihmisen kahden erilaatuisen olemuksen jakolinjan sanotaan monissa filosofisissa järjestelmissä kulkevan järjen piirissä. Gilgamesh edustanee silloin täysin ehdollistumatonta tiedostamista, kun taas Enkidu harjoittaa konkreettiseen kokemiseen nojaavaa ja siihen ehdollistuvaa ajattelua.

Ajattelukykyä sinänsä voidaan jo sanoa jumalalliseksi - sanotaanhan sen monissa myyteissä olevan peräisin ihmiskuntaa edistyneemmiltä jumalallisilta ”järjen pojilta, manasaputroilta”.

Järki olisi Gilgameshin alin olemus ja Enkidun ylin. Tällöin näiden olemusten kanssakäymisen taso ja aste riippuu siitä, miten paljon persoonallisen Enkidun järkeily kykenee irrottautumaan ehdollistumistaan ja antamaan sijaa korkeammalle ymmärrykselle ja oivallukselle.

***

Tarinassa on erikoinen episodi, jossa rakkauden jumalatar houkuttelee Gilgameshin kaatamaan puun ja tekemään siitä maagisia taikakaluja (sielun voimia?), joissa olevin luovin voimin Gilgamesh saattoi omaksi vahingokseen harjoittaa voimakkaita nautintoja ja alistaa kansaa.

Humalapäissään sankari kuitenkin kadottaa voimavälineensä maan rakoon – aina manalaan saakka, mikä saattaisi kuvata luovan voiman käyttöä itsekkäisiin, ei-henkisiin tarkoituksiin, jolloin ne menetetään.

***

Enkidu lupautui nyt laskeutumaan manalaan noutamaan kadotetut taikakalut. Kuolleiden alitajuiseen valtakuntaan laskeutumista pidettiin elävälle ihmiselle vaarallisena tehtävänä, johon piti varautua opettelemalla eri tasoilla vaadittavat suojatoimenpiteet.

Enkidu oli kuitenkin luonnostaan täysin vilpitön ja puhdas, riittävän vapaa maallisista sidostumista, mikä suojasi häntä takertumisesta erilaisiin psyykkisiin houkutuksiin ja heikkouksiin.

Hän palaa manalasta uudistuneena ja voimistuneena, jolloin Gilgamesh kyselee häneltä manalassa olevien kohtalosta, johon Enkidu vastaa: ”Ihmiset kuolevat, mutta heidän tekonsa seuraavat heitä.”

***

Tämän jälkeen Enkidu ja Gilgamesh ryhtyvät yhdessä suorittamaan urotekoja. Tämä saattoi olla nyt mahdollista siitä syystä, että Enkidu oli raivannut avoimeksi alitajuisen olemuksensa, joka oli ollut esteenä ja vääristävänä tekijänä alemman ja ylemmän järkiolemuksen vuorovaikutuksen suhteen.

Ensimmäinen yhteinen koettelemus on Libanonin setrimetsiä vartioineen hirviö Humbaban kaataminen, vangitseminen ja surmaaminen.

Kaikkien voimien äärimmäinen ponnistaminen saattaisi tässä kuvata ihmisyyden karkeimpien taipumusten voittamista, jollaista esim. filosofi Nietzsche kuvasi tulemisena ”kamelin kaltaiseksi”.

Seuraava seikkailu johtui rakkauden jumalattaren (johon Gilgamesh ei ollut kiinnittänyt riittävää huomiota, koska hän ei henkisenä olemuksena tuntenut polaarista vetovoimaa) mustasukkaisuudesta ja vihamielisyydestä, jonka takia hän pyysi isäänsä (Ania) lähettämään vaivaksi ”taivaan sonnin”. Enkidu ja Gilgamesh saivat kuitenkin yhteistyöllä surmattua kyseisen hirviön.

Sonni eli härkä edustaa aikakautena kauneutta ja hienostuneisuutta, jotka tietenkin saattavat sitoa ihmisen mieltä (tunteita ja ajatuksia) asioihin, joilla on merkitystä ainoastaan aineellisen tai psyykkisen elämän puitteissa.

Ihmiset tosin saattavat alkaa pitää kyseisiä virikkeitä jopa henkisinä. Israelin kansa teki itselleen Härän aikakautena kultaisen vasikan, mistä Mooses suuttui, koska hän oli valmistelemassa uutta virtausta, Oinaan aikakautta.

Toisaalta härän surmaaminen saattaisi kuvata kaiken vanhan, kaavamaisen käsitysmaailman rikkomista siinä tarkoituksessa, että jotakin todella omaa ja uutta voisi rakentua sen sijaan. Nietzsche kuvaa tällaista vaihetta tulemiseksi leijonan kaltaiseksi, joka murskaa kaikki vanhat totuudet ja luo uudet (huom. Kuvassa Gilgamesh kantaa sylissään leijonaa).

***

Tämäkään seikkailu ei vielä täysin hävitä Gilgameshin mentaalisesta olemuksesta viimeistä sidostavaa taipumusta ylpeyteen, mutta tässä vaiheessa Enkidu sairastuu ja kuolee. Kuollessaan hänen kerrotaan ottaneen mukaansa salaisuuden, jota hän ei voinut ilmoittaa ystävälleen Gilgameshille, joka siten joutuisi pitkällisten kokemusten kautta hakemaan maailmassa elävän ihmiskunnan kautta saatavissa olevaa tietoa ja viisautta.

Gilgamesh – sielullisen olemuksena - ei pääsääntöisesti voi kuolla, mutta se joutuu ammentamaan lisäystä olemukseensa persoonallisten olemusten kautta, jotka parhaimmillaan voivat avata sen vuorovaikutukseen todellisen henkisen alkutilansa kanssa, kunhan siinä ei enää ole liian paljon ”elämätöntä elämää.”

Tässä mielessä Gilgamesh päättääkin lähteä etsimään esi-isäänsä Ut-napistimia (Nooaa) vuoriston juurelta, auringon portilta, jossa oli sisäänkäynti toiseen maailmaan. Matkan joissakin vaiheissa myös Enkidu auttoi omalta sisäisen olemisen tasoltaan (tai subjektiivisesta taivastilastaan) ystäväänsä etenemisessä henkisen, kuolemattoman isänsä luokse.

Ut-napistim kertoo tulijalle vedenpaisumuksesta ja saattaa hänet matkalle takaisin maailmaan luvaten samalla, että hän löytäisi meren pohjalta ohdakkeen kaltaisen kasvin, jonka avulla ihminen voi saavuttaa ikuisen nuoruuden.

Gilgamesh kuitenkin menettää löytämänsä yrtin, sillä käärme (itsekäs ajatus) ottaa sen itselleen ja pakenee – mikä voisi kuvata sitä, ettei Gilgameshin sielullinen kokemusvaranto vielä ollut riittävä siihen, että ajaton tietoisuus olisi syrjäyttänyt ajalliset muodosteet ja elävöittänyt sisäiset hedelmät.

Tämä kasvi kuvannee lootus-kukan tavoin sitä, että elämä oikein koettuna ja ymmärrettynä kasvaa ja rakentuu pitkien aikojen saatossa kuin salassa (veden, meren alla) sellaiseen tilaan, missä inhimillinen ja jumalallinen saattavat tulla yhdeksi - kuten Johanneksen evankeliumissakin edellytetään – että hekin yhtä olisivat.