Saksalainen filosofi Friedrich Nietzsche (1844 – 1900) lienee tunnetuin otsikon mukaisen lausuman julkistajista (kuvassa oikealla).

Tekeekö se hänestä materialistin tai ateistin, vai onko sen takana jotakin aivan muuta?

***

Zarathustra lausuu: ”Kuolleet ovat kaikki jumalat, nyt me tahdomme yli-ihmisen elävän.”

Mutta: mitä filosofi tarkoitti kuolemaan joutavilla jumalilla, ja mitä pyrkimyksellä yli-ihmisyyteen?

***

Ei ole vaikeata huomata, millaista jumalakuvaa filosofi ei voinut hyväksyä: juutalaisen paimentolaisheimon (ja naapurikansojen) luomaa, vanhatestamentillista, ihmisen kaltaista (tai jopa pahempaa), persoonallista jumaluutta, joka:

”Oli monitulkintainen ja epäselvä. Kuinka hän olikaan meille äkeissään siitä, että me muka ymmärsimme häntä huonosti. Miksi hän ei puhunut puhtaammin? Ja jos vika on meidän korvissamme, miksi hän antoikaan meille korvat, jotka kuulivat häntä huonosti? Jos meidän korvissame on rupia, niin kuka sitä oli niihin pannut?

Liian usein hän epäonnistui, tuo savenvalaja, joka ei ollut täysin oppinut. Mutta kun hän kosti ruukuilleen ja luomuksilleen sen, että niiden tekeminen oli hänelle huonosti luonnistunut - se on synti hyvää makua vastaan.

Tiedetään, että Jeesuskin nousi selkeästi Vanhan Testamentin ”jumalallisten perinnäissäännösten” suoraviivaisia tulkintoja vastaan esim. Matteuksen viidennessä luvussa:

21. ”Te olette kuulleet sanotuksi vanhoille: 'Älä tapa', ja: 'Joka tappaa, se on ansainnut oikeuden tuomion.' 22. Mutta minä sanon teille…”

Jeesus myös kehotti terveeseen järjen käyttöön mm. sapatin suhteen:

Matt. 12:11. "Kuka teistä on se mies, joka ei, jos hänen ainoa lampaansa putoaa sapattina kuoppaan, tartu siihen ja nosta sitä ylös?”

Sekä Nietzsche että Jeesus kritisoivat siten käsitystä ulkonaisesta, ihmisestä täysin erillisestä Jumaluudesta. Jeesus sanoi olevansa yhtä tämän taivaallisen Isänsä (ja kaikkien muidenkin Isän) kanssa, koska Jumalassa ei voi olla erillisyyttä, mihin viittaa myös Johanneksen 4:24:

”Jumala on Henki; ja jotka häntä rukoilevat, niiden tulee rukoilla hengessä ja totuudessa.”

Hengen ykseydelliseen luonteeseen viittaa myös Paavalin 1. Kor. 2:10:

”Mutta meille Jumala on sen ilmoittanut Henkensä kautta, sillä Henki tutkii kaikki, Jumalan syvyydetkin.”

***

On nähtävissä, että Nietzsche hyökkäsi kristinuskoa vastaan väittäen sen jo varsin varhaisessa vaiheessa tulkinneen väärin kaikki luonnolliset, terveet arvot ja Jeesuksen elämän (ylikorostaneet Jeesuksen marttyyriutta, josta löytyy seurauksia lähes joka päivälle).

Nietzscheen isketään usein nihilistin (kaiken kieltäjän) leima, joka ei häneen sovi. Filosofi esitti lähinnä sen, että ihmisen oli uskallettava kyseenalaistaa ja tarkastella tarkemmin kaikki vanhat, usein heikoille perusteille rakentuneet ehdollistumat, että niiden sijaan voitaisiin luoda uusia, puhtaampia ja ylevämpiä.

Tämä on täysin sama ajatus, kuin minkä Matt. 9:17. esittää (samoin Luukas ja Markus):

”Eikä nuorta viiniä lasketa vanhoihin nahkaleileihin; muutoin leilit pakahtuvat, ja viini juoksee maahan, ja leilit turmeltuvat; vaan nuori viini lasketaan uusiin leileihin, ja niin molemmat säilyvät."

Nietzsche kuvaa tätä korostunutta yksilöllistymistä tulemisena ”leijonaksi”, joka murtaa vanhat taulut ja kirjoittaa sijaan uudet.

Tuomaan evankeliumi esittää samaa tilaa ”Johanneksen kaltaisuutena” – jonkinlaisena mentaalisen, omaehtoisen kehityksen huipentumana. Kummatkaan luonnehdinnat eivät kuitenkaan pidä tätä vielä ihmisyyden todellisena tavoitteena, vaan molemmat tähtäävät ”pienten lasten kaltaisuuteen”, jollainen vasta voi avata tietoisuuden todelliseen luovaan tilaan, josta se on alun perin saanut alkunsa.

Tähän viitaten Nietzsche kirjoittaa:

Minä tahdon opettaa ihmisille heidän olemisensa mielen, joka on yli-ihminen, salama tummasta pilvestä, ihmisestä.

Myös Matteus 3:13 toteaa, että:

”Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella (salamalla).”

Zarathustra jatkaa ihmisyyden huipentuman tavoittelun edellytyksistä:

”Sinun täytyy tahtoa polttaa itsesi omassa liekissäsi: kuinka tahtoisit uudistua, jos et ole ensin tullut tuhkaksi.”

Luukas 17:33 toteaa samaan tapaan:

”Joka tahtoo tallettaa elämänsä itselleen, hän kadottaa sen; mutta joka sen (ts. minäisyytensä) kadottaa, pelastaa sen.”

Lähimmäisen rakkauden sijaan Nietzsche esitti ”kauimmaisen rakkautta” (eli Jumalan rakastamista ”yli kaiken”), koska tavallisen lähimmäisen rakkaus sisältää vielä runsaasti pyyteellisyyttä:

”Kun tahdotte puhua hyvää itsestänne, te kutsutte todistajan, ja kun olette vietelleet hänet ajattelemaan hyvää itsestänne, ajattelette itsekin hyvää itsestänne.”

Matteus 5:47 – 48 kuvaa samaa, pelkästään inhimillistä rakkautta kirjoittaessaan:

”Ja jos te osoitatte ystävällisyyttä ainoastaan veljillenne, mitä erinomaista te siinä teette? Eivätkö pakanatkin tee samoin? Olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on."

Ja miten sitten voidaan saavuttaa tämä Vuorisaarnan edellyttämä taivaallisen Isän täydellisyys?

Tulemalla sisäisesti yhdeksin ehdollistumattoman, henkisen olemuksen kanssa - mikäli Jeesuksen toiveeseen Johanneksen evankeliumin 17:22:ssa on luottamista:

”Että he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä.”

********

Jeesus siteeraa Johanneksen evankeliumissa 10:34:ssä Psalmin 82:6 lausetta:

”Te olette jumalia ja kaikki tyynni Korkeimman poikia.”

Lause kuvannee ihmisen ja ihmiskunnan henkistä, jumalallista lähtökohtaa, josta inhimillinen (lihallis-persoonallinen) olemus on vain äärimmäinen heijastuma ja erilaistuma, mutta silti periaatteessa samaa olemusta (joten uudelleen yhdentyminenkin lienee mahdollista).

Nietzsche kuvaa ihmisyyden jumalallista alkutilaa (hengen näkökulmasta) huomattavasti edellistä värikkäämmin:

”Minun vuorilla syntynyt viisas kaipaukseni tempasi minut ylös ja ulos kaukaisiin tulevaisuuksiin, joita ei mikään unennäkö ole vielä nähnyt, missä kaikki sukeutuminen näytti minusta jumalten tanssilta ja huimuudelta:

monien jumalien ikuisena itsensä pakenemisena ja takaisin etsintänä, monien jumalien itsensä vastustamisena, itsensä jälleen kuulemisena, itselleen jälleen kuulumisena. Siellä minä jälleen löysin vanhan viholliseni painavuuden hengen ja kaikki, mitä se on luonut: pakon, säädöksen, hädän ja seurauksen ja tarkoitusperän ja tahdon ja hyvän ja pahan.”

Hän kääntää näkökulman inhimilliseksi kirjoittaessaan:

”Te ette olleet vielä etsineet itseänne: silloin te löysitte minut. Niin tekevät kaikki uskovaiset, ja sen tähden kaikki uskominen on jokseenkin mitätöntä. Nyt minä käsken teidän kadottaa minut ja löytää itsenne; vasta sitten, kun te kaikki olette kieltäneet minut, minä tahdon palata teidän tykönne. Totisesti toisin silmin minä silloin etsin kadonneitani, toisella rakkaudella minä silloin teitä rakastan.”

Nietzsche kuvaa tässä ihmisten luontaista taipumusta tukeutua johonkin henkilöön tai aatteeseen, joka vahvistaa heidän turvallisuuden tunnettaan, mutta ei välttämättä ole pitemmän päälle hyväksi ihmisen oman tietoisuuden syvenemisen kannalta. Zarathustra puhuu lisäksi itsensä löytämisestä ja siitä juontuvasta ”toisesta tulemisestaan”.

Todellisen henkisen olemuksensa löytäminen ei ole mikään helppo urakka, koska:

”Omaajaltaan näet kaikki oma on hyvin kätketty; ja kaikista aarrekaivoksista joutuu oma viimeisenä kaivettavaksi - näin vaikuttaa painavuuden henki.”

Toinen tuleminen tarkoittaa mitä ilmeisimmin sisäistä avautumista siihen yhteen ja samaan tietoisuuden lähteeseen, josta niin Zarathustra kuin kaikki muutkin henkisyyteen yltäneet olemukset ovat aina ammentaneet.

Ei liene täysin mahdoton ajatus, että myös Kristuksen toisen tulemisen odotus pohjautuisi todellisuudessa tähän sisäiseen ”tulemiseen.”

 

Psalmi 55:2 tuo esiin Jumalan kätkeytymisen, että ihmisen mieli pysyisi etsivänä:

”Jumala, ota korviisi minun rukoukseni, älä kätkeydy, kun minä armoa anon.”

***

Matteus 13:12 – 13 sisältää myös teeman, jolle löytyy vastine Zarathustrasta:

”Sillä sille, jolla on, annetaan, ja hänellä on oleva yltäkyllin; mutta siltä, jolla ei ole, otetaan pois sekin, mikä hänellä on.  Sen tähden minä puhun heille vertauksilla, että he näkevin silmin eivät näe ja kuulevin korvin eivät kuule, eivätkä ymmärrä.”

Zarathustra toteaa tästä massoille julistamisen turhuudesta:

”Tullessani ensimmäisen kerran ihmisten tykö, minä tein itseni syypääksi erakon mielettömyyteen: minä asetuin torille. Puheessani kaikille minä en puhunut kenellekään.”

***

Loppuun sopinee ote Zarathustrasta, jossa ”vanha virkaheitto paavi” lausuu hänelle:

”Oi Zarathustra, sinä olet hurskaampi kuin luulet, koska sinussa on tuollainen epäusko. Joku sinussa itsessäsi oleva jumala on sinut jumalattomuuteesi käännyttänyt. Eikö juuri hurskautesi estä sinua enää uskomasta mihinkään jumalaan?

Ja sinun ylenpalttinen rehellisyytesi varmaan vie sinut vielä hyvän ja pahan tuolle puolen.”