Tämä Nietzschen Zarathustran lausuman paikkansa pitävyys voidaan todistaa tutkimalla korkeimpien vuoristojen kivilajeja.

Filosofi ei kuitenkaan halunnut kirjassaan opettaa luonnontiedettä, vaan ihmisen syvimmän luonnon tiedettä. Hän halusi kertoa, että elämällä pahimmillaankin on oma tarkoituksensa ja suuntansa, vaikka sitä ei aina ole helppo havaita, saati uskoa.

Syvien merten paine kuvaa niitä vaikeita ja raskaita kokemuksia, joita ihminen joutuu käymään läpi vahvistuakseen ja valmistuakseen sisäisesti täyteen mittaansa. Elämään sisältyvä ”luonnollinen armo” antaa ihmiselle myös helpompia aikoja, joihin liittynee koetuksia siitä, miten ihminen suotuisissa oloissa ”leiviskänsä käyttää” (vai hukkaako aikaansa).

Otsikon jälkimmäinen lause viittaa siihen, että nouseva olemus on jo alun perin ollut osa korkeinta luontoa, mutta tulee siitä vasta nousun jälkeen koko olemuksessaan tietoiseksi.

Filosofin ihmiskuva voidaan käsittää siten, että jokainen ihminen on henkiseltä lähtökohdaltaan ikuinen ja täydellinen, kuten Psalmi 82:6 ja Joh. 10:34 toteavat:

”Te olette jumalia ja kaikki tyynni Korkeimman poikia.”

Tämä lähtökohta piilee kuitenkin vain hengen ajattomuudessa, josta ihmisen aikaan ja tilaan ehdollistunut olemus – apostoli Paavalin mainitsema ”elävä sielu” persoonallisine lisäosineen - ei tiedä mitään.

”Rakastaen, kärsien ja unohtaen” täytyy ihmisen aikojen saatossa (mannerlaatatkin liikkuvat verkkaisesti) kulkea ja irrottautua pelkän vaisto-, tunne- ja järkeilyperäisen olemuksensa ehdollistuneista noidankehistä puhtaan tietoisuuden korkeuksiin, missä vasta hänen kaikki olemuspuolensa voidaan saattaa yhdentymään ”eläväksi tekeväksi hengeksi”.

Vasta silloin voidaan todella sanoa, että ”Kristus on puettu ylle”, ja että sen henkinen tietoisuus ja voima ulottavat vaikutuksensa aineelliselle tasolle saakka. Sitä ennen termin käyttö on pahasti ennenaikaista.