Lähes koko kristillisen ajan on käyty kiistaa ihmisen omien toimien osuudesta hänen tulevan kohtalonsa suhteen.

Paavalin katsotaan esittäneen, että pelastus tapahtuu ainoastaan uskon varassa. Jaakob vaati kirjeessään sitä, että usko tulee ilmi myös ihmisen kaikissa toiminnoissa, koska muutoin se ei ole ”muuttunut lihaksi”.

Paavali karsasti ennen muuta uskonnollista tapakulttuuria, jossa kuvitellaan ulkonaisia sääntöjä, erityisesti Mooseksen lakia, tiukasti noudattaen saavutettavan hengellisiä tavoitteita. Sellainen on tietenkin ”tekohurskautta” siinä suhteessa, missä se toimii pelkän sosiaalisen paineen ja oman tahdon varassa.

Apostoli asetti kuitenkin seurakuntalaisilleen tavoitteeksi sen, että heistä itsestään muodostuisi Kristusta ilmentäviä ”muotoja” – että he pukisivat sisäisesti ylleen Kristuksen. Silloin heistä tulisi uusia luomuksia, sikäli mikäli heidän sisäisessä olemuksessaan (eli tietoisuudessaan) oli tapahtunut todellinen ja pysyvä muutos, ”Metanoia”.

***

Kun tarkastellaan uskontojen historiaa, voidaan havaita, että se on, kaikkine seremonioineen ja tapakulttuureineen, suurelta osin ollut kollektiivisen teeskentelyn historiaa. Ulkonaisilla toimilla, kuten kasteella, ripillä, tunnustamisilla ja sanallisilla katumuksilla, on väitetty olevan pelastuksellista merkitystä riippumatta siitä, millainen kukin yksilö on todellisilta ominaisuuksiltaan.

***

Lienee selvää, että ulkoisten toimien – myös mielen toimintojen – merkitys on suhteellinen. Niitä voitaisiin verrata lumen luontiin talvella, joka osoittautuu täysin turhaksi silloin, kun Jumalan aurinko keväällä sulattaa kaiken. Lapiointi on kuitenkin harjoittanut ihmistä ”luomisen taidossa”. Hänen tietoisuudessaan on tapahtunut liikettä (oppinut ainakin kärsivällisyyttä), jolla on suurempi merkitys kuin pelkällä aineen siirtelyllä paikasta toiseen.

***

Tuskinpa kukaan tulee autuaaksi tekojensa johdosta, mutta jokainen voi niiden kautta oppia jotakin elämästä ja itsestään. Koko elämä lienee juuri sitä tarkoitusta varten, että ulkoinen tulisi sisäistetyksi ja sisäinen ulkoistetuksi. Mestari Eckhart jopa saarnasi, että itse Jumalakin oli tuotava alas, että ihminen voisi nousta ylös.

Ihminen ei tietenkään kykene oman tahtonsa voimin kiskomaan alas mitään ääretöntä ja ikuista, koska hän ei edes tiedä sellaisesta mitään. Todennäköisintä lienee siten se (ja siitä on eniten sanallisia todisteita), että ihminen tulee sisäisesti temmatuksi ylös, kunhan hän on siihen ”riittävän kevyt” – niin ettei hän itsepintaisesti pidä kiinni maallisen elämänsä muodostamista ehdollistumistaan.

***

Ihmisten tavallisin usko on sitä, että hän uskoo itse muodostamiinsa ja toisten esittämiin ajatuksiin. Ajatusmuodot nojaavat kuitenkin menneeseen aikaan, eivätkä ne milloinkaan tavoita mitään sellaista, joka olisi ehyttä ja muuttumatonta (ajatonta - vailla vaihteen varjoa). Kaikki sanat viittoilevat asioita kohden, jotka vuorostaan viittoilevat kaiken taustalla (ns. Sanan piirissä) olevia muuttumattomia ideoita eli ydinolemuksia.

Uskolla tällaisenaan saattaa olla vaikutusta ihmisen mielen suuntautumisen ja muokkautumisen kannalta, mutta liian kiinteät ja yksinkertaistetut ajatusmuodot voivat myös hidastaa tai jopa pysäyttää sisäisen kehityksen, josta väärin käytetyt leiviskät on tarkoitettu varoitukseksi.

On ilmeistä, että ihmisen tulisi antaa itsensä kasvaa luonnollisesti myös ajattelunsa laajuuden ja syvyyden suhteen sekä tietenkin sallia kasvun ja avartumisen tapahtua myös toisissa ihmisissä.