krist1.jpg

Kristinuskon tulosta Suomeen nousee varmaan ensimmäisenä mieleen englantilaissyntyinen Upsalan piispa Henrik. Hänen sanotaan suorittaneen kuningas Eerik Pyhän kanssa ristiretken Suomeen vuonna 1155. Siitä sepitettiin legenda satakunta vuotta myöhemmin, jonka todenperäisyyttä nykyiset historioitsijat epäilevät. Suomalaiset laativat retken loppuvaiheista Piispa Henrikin surmavirren, jonka vanhin käsikirjoitus on peräisin 1600-luvulta.

Alussa oleva vanha postikortti kuvaa ristiretken varsin hyökkäävään sävyyn. Suomalaisten kimppuun käy piispan ohella myös ruotsalaisia sotilaita. Tutkijat arvelevat, ettei Eerik voinut sisäisten valtataisteluiden johdosta varustaa kovinkaan mittavaa joukkoa ristiretkeläisten avuksi. Voidaan olettaa, että kuvaukset on tarkoitettu lähinnä tukemaan Eerikin ympärille muodostettua pyhimyskulttia.

Lienee todennäköistä, että varhaisimmat kristilliset vaikutteet tulivat idän suunnasta kauppiaiden ja lähetyssaarnaajien toimesta. Hautalöydöistä on tullut esiin krusifikseja ja muita kristillisiä esineitä jo 900-luvulta lähtien. Tulosuunnan tueksi voidaan mainita myös se, että monet kristilliset termit, kuten pappi, pakana, suntio, risti ja raamattu, ovat kotoisin vanhasta venäjän kielestä.

Lisäksi on esitetty, että Ahvenanmaa, Vakka-Suomi ja Satakunta olisivat olleet yhteydessä ruotsalaisten kanssa jo paljon ennen ns. ristiretkeä. Asian tukena voidaan pitää sitä, että kyseisillä Suomen alueilla on siirrytty ei-esineelliseen hautaustapaan jo 1000-luvulla.

Hieman luotettavampaa tietoa sisältää paavi Aleksanteri III aikainen kirje vuodelta 1171, jossa moititaan suomalaisia siitä, että he turvautuivat kirkollisiin piireihin ainoastaan silloin, kun heitä uhkasi ulkopuolinen vihollinen. Muina aikoina he kielsivät ja halveksivat uskoa ja vainosivat sen saarnaajia.

Kirkollisten olojen vakiinnuttaminen suomalaisten keskuudessa lienee siten ollut hyvin pitkällinen prosessi. Tosiasiassa niin pitkä, että vielä 1800-luvulla lähes kaikkiin juhla-aikoihin kytkeytyi ja sekoittui vanhoja suomalaisia perinteitä, joita kirkon piirissä kutsuttaisiin pakanallisiksi.

***

Lähes tuhat vuotta kristillinen kirkko on koettanut juurruttaa suomalaisiin kristillisiä näkemyksiä ja elämäntapaa toimien samalla maallisen ruotsalaisen hallinnon tukena. Kirkon kansansivistyksellinen toiminta alkoi vasta 500 vuotta oletettua ristiretkeä myöhemmin Johannes Getzelius Vanhemman v. 1666 julkaisemasta kirjasta ”Yxi paras lasten tawara”. Kirja sisälsi aapisen ja katekismuksen (alla etusivu).

320px-Yxi_paras_lasten_tawara.jpg

Lukutaidon yleistyminen ei sekään tapahtunut hetkessä. Suomenkielistä kirjallisuuttakaan ei pitkään aikaan ollut kovin paljon valittavaksi. Ei ole mikään ihme, että mm. Pohjanmaalla haettiin jo 1700-luvulla varsin runsasta lisäaineistoa saksalaisesta kirjallisuudesta, jota käännettiin Tukholmassa ruotsiksi ja pienessä pohjalaisessa kyläyhteisössä suomeksi.

***

Kristillisen elämännäkemykset keskiaikaiset piirteet alkoivat Suomessa antaa sijaa yksilöiden vapauden suuntaa vasta 1700-luvulla ns. Valistusajatusten leviämisen myötä. Järjen merkitystä alettiin korostaa (joskus jopa liikaakin), merkantilismista pyrittiin vapaampaan markkinatalouteen, yksilölliset ihmisoikeudet nousivat valtiollisen mielivallan alta, hitaasti myös tasa-arvoisen ihmiskuvan esiasteet.

Lienee mahdotonta jälkikäteen päätellä, miten syvään kristillinen käsitys elämästä juurtui varhaisempina aikoina tavallisen kansan ajatteluun. Vielä mahdottomampaa on päätellä, millaiseksi suomalainen kulttuuri olisi muotoutunut ilman kristillisen kirkon ja ruotsalaisen valtajärjestelmän vaikutuksia.

Kirkossa käytiin, koska se oli pakollista, ja koska samalla voitiin käydä kauppaa, hoitaa asioita ja tavata muita ihmisiä. Kustaa H. J. Vilkuna on selvittänyt, että useiden vuosisatojen aikana oli suomalaisilla tapana juoda itsensä kirkkoon mentäessä humalaan, mikä oli omiaan keventämään kirkossa käynnin pakonomaista luonnetta. Laurentius Petri Tammelinuksen vuonna 1644 ilmestyneen saarnakirjan mukaan ensimmäinen pikari (kooltaan maitolasin vertainen) meni tarpeeseen ja hätään, toinen terveydelle ja kolmas oli ilon pikari. Naisille suositeltiin tosin ainoastaan kahta ryyppyä.

 

Tapakulttuurin tiukentuminen ja yksilöllisten valintojen korostuminen tapahtui lähinnä 1800-luvulla, herätysliikkeiden nousun myötä. Viinan käyttöön oli tosin totuttu niin perusteellisesti, että sitä poltettiin jopa suurten katovuosien aikaan, jolloin viljaa ei tahtonut riittää edes välttämättömiin tarpeisiin.

***

Suomalainen ”kolminaisuus”, koti, uskonto ja isänmaa, on käynyt rakennusainekseksi kansalliselle identiteetille erityisesti itsenäistymisen ja vaikeiden sotavuosien aikaan. Sotien jälkeiset nopeat muutokset: vaurastuminen, yleinen koulutustason nousu, sekä ulkoinen ja sisäinen muuttoliike ovat johtaneet siihen, että koti ei enää ole yhtä paikkaan sidottu käsite kuin ennen. Ihmisten ja informaation räjähdysmäisesti lisääntynyt liikkuminen on osaltaan häivyttänyt käsitystä myös isänmaasta.

Erilaisten aatevirtausten ja tieteellisen maailmankuvan runsas tarjonta on – nautintojohteisen elämäntavan kera – hälventänyt lisäksi tarvetta turvautua kiinteisiin uskonnollisiin käsityksiin. Herran pelkoa ei enää pidetä viisauden alkuna - eikä siinä mitään, sillä pelko toimii pikemminkin vihan kuin viisauden lähteenä.

Toisaalta on havaittavissa pieniä merkkejä siitä, että ihmisten luontainen tarve etsiä elämän syvempiä tarkoitusperiä olisi hitaasti nousemassa esiin. Hengellistä tarjontaa löytyy nykyisin enemmän ja kuin kukaan ehtii käydä läpi, eikä tarjonnan laatua voida aina päätellä hedelmien perusteella, sillä hedelmistä ei useinkaan löydy pätevää näyttöä.

Kaikista perinteisistä uskonnoista löytyy runsaasti tietoa, monien osalla myös aktiivisia jäseniä. Lisäksi on tarjolla ”uususkontoja”, jotka kuitenkin suurelta osin rakentuvat vanhojen itämaisten esikuviensa perustalle. Uusimpiin ”kotikutoisiin” tulokkaisiin voidaan lukea mm. ”Karhun kansa”, yhdistys, joka hakee näkemyksiä vanhasta kalevalaisesta perimästä.

***

Evankelis-luterilainen kirkko on pyrkinyt uusiutumaan hyväksymällä esim. naispappeuden ja samaa sukupuolta olevien parien puolesta rukoilemisen. Virsikirja ja raamatunkäännös on uudistettu ja jumalanpalvelukseen on tuotu ja tuodaan hieman uusia elementtejä.

***

Kirkosta eroamiseen ei nykyisin näytetä tarvittavan kovinkaan voimakasta motiivia. Pienikin negatiiviseksi koettu virike panee liikkeelle eroaallon – etenkin pääkaupunkiseudulla. Toisaalta jo lähes puolet lapsista syntyy avioliiton ulkopuolella avoliitoissa tai rekisteröidyissä parisuhteissa.

Ulkoisten toimintatapojen muutokset eivät siten näytä tuovan ihmisiä takaisin kirkon piiriin. Sisällöllisen puolen uudistaminen taas edellyttää perusteltua näkemystä siitä, mihin suuntaan on syytä edetä. Sanoman tuominen ”jokapäiväisen elämän piiriin” ottamalla kantaa saattaa toimia uutuutena jonkin aikaa, mutta monilla muilla medioilla saattaa olla paremmat valmiudet ”jokapäiväisen leivän jakamiseen” – hengellisissä piireissä luonnollisin jaettava asia saattaisi olla ”panem supersubstantialem (kreikan: arton epiousion)” – yliaineellinen leipä, kuten Vulgata ja sen perustana ollut kreikankielinen versio tästä Isä Meidän rukouksen osiosta kuuluvat.

Eräs huomionarvoinen suunta voisi olla se, että kirkko pyrkisi etsimään ja esittämään vastauksia sellaisiin kysymyksiin, joita muut karttavat. Näitä olisivat esimerkiksi: Mikä on elämän sisin tarkoitus? Miten ihminen voi omalla kohdallaan edistää tämän tarkoituksen toteutumista? Mitä on kuolema ja sen tarkoitus? Elleivät papit tiedä vastauksia, heidän olisi korkein aika ottaa niistä selvää – juuri heiltähän voidaan oikeutetusti odottaa vastauksia näihin kysymyksiin.

Menneisyydestäkin voidaan aina hakea soveltuvia virikkeitä. Tiedetään, että mm. dominikaani Eckhartin saarnoja tultiin keskiajalla kuulemaan jopa satojen kilometrien päästä – jalkaisin. Saarnat olivat verraten lyhyitä, ja niistä on jäänyt luettaviksi sata saksankielistä versiota (30 kpl suomennettuna kirjassa ”Sielun syvyys”, Basam Books 2009; 60 kpl löytyy allekirjoittaneen kääntäminä linkkiluettelostani).