Meitä jääräpäisiä suomalaisia on vallanpitäjien taholta yritetty saada hyväksymään ajatus, että olemme mitoittaneet elintaso-odotuksemme sellaisiksi, joihin omat taloudelliset tosiasiat eivät anna mahdollisuuksia.

Teollisuuden osuus bruttokansantuotteesta on meillä pudonnut nopeammin kuin missään muussa Euroopan Unionin maassa. Työpaikkoja katosi vuodesta 2007 viiden vuoden aikana lähtien yli 76 000. Kaikki alat huomioiden uusia työpaikkoja on syntynyt päivittäin n. 700, mutta vastaava hävikki on ollut 120 paikkaa suurempi. Väestön vanhetessa palvelusektorilla olisi tietenkin runsaasti työn tarvetta, mutta kyseisen kaltainen työ ei yleensä rahoita itseään. Emme voi pitää elintasoamme yllä hieromalla toinen toistemme selkiä.

***

Suomessa vallitsee jonkinasteinen yksimielisyys siitä, että työpaikkojen ja hyvinvointipalveluiden turvaaminen sekä kestävyysvajeen kurominen umpeen vaativat vientiteollisuuden menestymistä maailmalla. Heikon kilpailukyvyn syistä ja parannuskeinoista löytyykin jo hyvin erilaisia näkemyksiä.

Kilpailutilanne maailmalla on kiristynyt sitä mukaa kun kehittyvissä maissa on opittu tekemään myyntikelpoisia tuotteita – ja mikäpä heidän on oppiessa, kun opettajat ja tuotantolaitokset ovat tulleet valmiina niistä maista, joissa osaamisen taso on muutaman vuosisadan suurin ponnisteluin rakentunut korkeaksi.

***

On kovin uskaliasta väittää, että suomalainen tuotanto olisi innovaatioiden puutteessa jäänyt muista jälkeen. Kehittyvät maat ovat vain nopeasti kuroneet kiinni kaikkien länsimaiden teknistä etumatkaa, ja lisäksi useissa niistä tuotantokustannukset ovat toistaiseksi hyvin alhaiset.

Meillä ei liene juuri muuta vaihtoehtoa kuin myöntää kansallislaulumme sanoin, ”maa kallis isien” – niin että tuottaminen täällä on liian kallista, kun ei enää ole käytössä devalvaation kaltaisia keinokonsteja tilanteen hetkelliseen parantamiseen – inflaatioin kustannuksella.

***

Mutta vaikka koko kansa myöntäisi tilanteen vakavuuden, ei se vielä kävisi takeeksi asioiden korjaantumisesta. Poliitikoilla on varsin vähän keinoja puuttua asioihin, ja niidenkin käytöstä näyttää syntyvän ankaria riitoja, jotka heijastuvat välittömästi yleiseen ilmapiiriin.

Sopimista vaaditaan miltei rukouksen omaisesti, mutta siihen ei tosipaikan tullen löydy halua, koska ihmiset – saati etujen ajamista varten rakennetut organisaatiot – näyttävät pitävän kiinni ”taistellen voittamistaan asemista” tiukemmin kuin ajokoirat luusta.

***

Akuutein ongelma Suomessa on tietenkin julkisen sektorin nopea velkaantuminen, jolle on pakko tehdä nopeasti jotakin, vaikka toimet nostattaisivat voimakasta vastarintaa ja laskisivat päättäjien poliittista kannatusta.

Kaikki meistä eivät vieläkään halua myöntää tilanteen vakavuutta, vaan vähättelevät velkaa ja sen kasvua. Suomalaiset eivät tunnetusti usko ennen kuin he näkevät, eikä julkisen sektorin velka näy välittömästi omassa kukkarossa (voisihan sen osuuden esittää verotuslaskelmassa). Pitäisi ehkä jättää muutaman kuukauden ajan velkaa nostamatta ja suorittaa sinä aikana vain se osa palkoista ja muista menoista, joihin kansan oma verokertymä riittää.

Sata miljardia (julkinen velka) ei sanottuna vaikuta kovin suurelta summalta, satatuhatta miljoonaa tuntuu jo hieman tutummalta etenkin jos laskee sen vastaavan puolta miljoonaa 200 000 euron asuntoa. Yhden tunnin velkamäärän kasvulla hankkisi noin kolmea uutta asuntoa. Mikäli korkotaso nousisi prosentin, kohoaisivat vuosittaiset korot tuhannen miljoonaa, joten pelkkä nousu tekisi yli 400 euroa jokaista työssäkäyvää kohden.

****

Tulevaisuuden kannalta varsin huolestuttavia ovat useiden työnantajien esittämät huomiot siitä, ettei suomalaisten maine ahkerina ja sisukkaina työntekijöinä enää päde - ainakaan nuorten ikäluokkien suhteen. Turhan suuri osa nuorista näyttäisi asennoituvan siten, että työssä pitää koko ajan olla ”kivaa.” Muussa tapauksessa he katsovat olevansa oikeutettuja toteamaan, ”ei ole mun juttuni”.

Siten ei liene ihme, että syyssateisella pellolla kaalisatoa korjaamassa näkee yrittäjän lisäksi lähinnä vain ulkolaisia työntekijöitä – suomalaiset eivät enää noin ikävään työhön ryhdy.

***

Moniin varsin yksinkertaisiinkin työtehtäviin on viime vuosikymmeninä ympätty tolkuttaman paljon turhanpäiväisiä koulutusvaatimuksia, jotka vaikeuttavat monien (etenkin ikääntyvien) käytännön taidoiltaan täysin pätevien työllistymistä.

Ajatus, että koko kansaa koulutettaisiin julkisin varoin lähes kolmenkymmen vuoden ikään saakka, ei liene tästä maailmasta. Monet tarpeelliset työt sujuvat aivan oivallisesti ilman mitään ”nomi”-nimikettä tekijän papereissa. Jatkuvan kouluttautumisen periaatteillakin on omat rajoituksensa, sillä rehellistä ja tuottavaa työtäkin pitää sentään jossakin välissä ehtiä tekemään.

***

Opettajien vuosittaista työaikaa on hiljattain esitetty pidennettäväksi ”yhdenvertaisuuden takia”. Sellainen on käsittämätöntä, mikäli ei samalla pidennetä myös oppilaiden lukuvuotta (mikä sopinee myös peruskoululaisten vanhemmille). Turhaa ja turhauttavaa suunnittelua on opetusalalla (ja monessa muussakin työpaikassa) harjoitettu jo aivan tarpeeksi.

Koko koulujärjestelmään voitaisiin järkevästi mitoittaen lisätä kolmas lukukausi, jolloin valmistumisaikoja saatettaisiin saada hieman lyhenemään. Esiin tulleet väitteet siitä, että yliopistoissa harjoitettaisiin käytännössä vain neljän päivän tehokasta viikkotyöaikaa, ovat toivottavasti vääriä – tai ne on ainakin mitä pikimmin osoitettava vääriksi.

***

Joitakin vuosikymmeniä sitten ruotsalaiset teettivät likaisimmat ja raskaimmat teolliset työt ahkerilla suomalaisilla, joista monet osallistuivat työntekoon tai ainakin työhön opastukseen heti muuttoa seuraavana päivänä. Vastaavanlaista käytäntöä voidaan tuskin soveltaa tämän päivän maahanmuuttajien kotiuttamiseen Suomessa. Täällä törmätään karenssiaikoihin, pätevyysvaatimuksiin, kielitaidottomuuteen ja kulttuurieroihin. Terveet, työkykyiset ja – haluiset pelaavat biljardia ja jalkapalloa (kun ei muuta sallita), mikä ei aina miellytä kaikkia kovan työn kautta elantonsa hankkineita ja veronsa suorittaneita kantasuomalaisia.

***

Asioihin voidaan tietenkin saada positiivinen muutos, mistä tuore esimerkki löytyy ”rapakon takaa”. Vielä vuonna 2003 Yhdysvallat menetti 150 000 tuotannollista työpaikkaa halpamaihin. Takaisin tuli vain 12 000.

Nyt tilanne on muuttunut siten, että tuotantoa siirtyy enemmän takaisin emämaahan kuin sieltä pois. Syynä pidetään halventunutta energiaa, valtiovallan aktiivista politiikkaa sekä yleistä asenneilmastoa, joka suhtautuu myönteisesti kotimaiseen tuotantoon.

***

Eräs kuuluisa suomalainen on kirjoittanut, että Suomi on köyhä ja köyhäksi jää. Myöhempi kuuluisuus on sanonut, että Suomi on hyvä maa, jota kannattaa puolustaa. Tiedämme, että ensimmäinen väite on osoittautunut vääräksi. Toisen väittämän oikeellisuus on vielä täysin omissa käsissämme.