Otsikon ajatus on tullut tutuksi entisen Postipankin mainoksesta. Sen sanomaa voitaneen soveltaa myös kuvaamaan ihmisyyden ”korpivaellusta” ajan ja tilan kokemuksiin ja niistä takaisin alkuperäiseen tilaan.

***

Mikä on kulloinkin yksilön kannalta mielekästä toimintaa, riippuu siitä, onko hän ”tuhlaajapoikana” jo kääntynyt kotimatkalle (tulossa), vai yhä hakemassa itseensä lisää maallisen elämän tarjoamia virikkeitä (menossa)?

Muodollinen elämä lienee tarkoitettu ulkoista kokemista varten. Kokemusvarastoa on tarpeen lisätä aina niin kauan kuin ”sisäinen mitta alkaa hälyttää”. Silloin tulee luonnolliseksi astua sisäiselle polulle, joka saattaa parhaimmillaan johtaa kaidaksi kutsutulle tielle. Mitään valmista tietä ei tosin ole olemassa, koska ihmisen itse tulee muodostua tieksi, joka voi johtaa totuuteen ja elämään.

Eräällä tavalla Johanneksen evankeliumin kuudennen luvun toteamus, ”minä olen tie, totuus ja elämä”, voitaisiin tulkita koskevaksi myös meitä kaikkia ihmisiä. Jokaisen minuuden syvyyksiin saattaa kätkeytyä tie, joka löydettynä ja kuljettuna johtaa totuuden avautumiseen ja sen myötä pysyvään elämään – miksi muuten olisi puhuttu etsimisen ja kolkuttamisen tärkeydestä.

Ulkoinen ahkeruus ”menomatkalla” on (tolkun puitteissa) hyväksi, koska se ajan mittaan polttaa kokemisen tarvetta. Paluumatkalla olevien tulisi osata myös pysähtyä havaitakseen selvästi ulkoisen kokemisen suhteellinen luonne (turhuuksien turhuus). Heidän pitäisi pyrkiä sisäisesti asioiden taakse ja yli - ymmärtämään ja oivaltamaan niiden merkitys ja keskinäiset suhteet.

***

Oikeasta ”paluupolusta” on aina kiistelty, koska ihmisillä on taipumus rajoittaa oikeellisuus vain ja ainoastaan omien ajatusmuotojen puitteisiin. Arkisen havainnon mukaan samaan suuntaan, samaa tavoitetta kohden voi kulkea useita ja monen laatuisia teitä, joita kulkevat saattavat luulla toisten kulkevan aivan eri tavoitetta kohden.

***

Hengellisen vaelluksen tavoitetta on usein kuvattu vuoreksi, jonka huippua kohden voidaan myös pyrkiä useita polkuja pitkin käyttäen mitä erilaatuisimpia ulkoisia ja sisäisiä apuvälineitä. Mitä suoremman tien valitsee sitä raskaampaa ja vaativampaa on nousu. Huipun lähestyessä myös hengitys käy yhä vaikeammaksi, koska ihminen ei vielä kykene todella hengittämään (elämään hengestä ja hengessä), vaan tarvitsee vielä maallista happea, joka on aineellista.

Lopulta kaikki leirit ja apuneuvot jäävät matkan varteen, ja ihminen suuntaa sisäiset askeleensa huippua kohden. Ristin Johanneksen mukaan hänellä ei loppunousun aikana saa olla mitään muuta tukea kuin oma sisäinen uskonsa, toivonsa ja rakkautensa.

Kerrotaan, että huipun lähestyessä eteen tulee muutama pystysuora jyrkänne, joista selviäminen vaatii ”apua ylhäältä”.

Todennäköisesti huipulle päässeet eivät kysele toisiltaan sitä, millaisia polkuja ja harhapolkuja pitkin kukin on tullut tavoitteeseen, koska nyt he ovat sisäisesti yhtä. Kaikki aikaisempi erillisyys ja erimielisyys joutaa jäädä lopullisesti sinne, mihin se kuuluu.

Vuoren juurella ja alarinteillä sen sijaan käy uskontojen kesken ja sisällä kova kuhina siitä, mikä on ainoa ylöspäin johtava polku, ja mitkä ovat pelastusvarmuuden merkit. Ylempänä rinteessä etenevät saattavat jo nähdä toisensa (koska tiet lähenevät toisiaan) ja keskustella asiallisesti kokemuksistaan.