taivas4.jpg

Tuomaan evankeliumi sisältää 114 Jeesuksen sanomaa, mutta ei lainkaan elämäkerrallista ainesta. Sitä voitaisiin kutsua lähinnä aforismikokoelmaksi, tosin koosteeseen lukeutuu joitakin pitkähköjäkin sanontoja.

Varsin monet sanonnoista ovat lähes identtisiä Uuden Testamentin vastaavien kanssa, mutta evankeliumista löytyy myös sellaisia, joita muissa teksteissä ei esiinny.

Nag Hammadista v. 1945 löydetty Tuomaan evankeliumin versio on kätketty Egyptin hiekkaan 300-luvulla siinä vaiheessa, kun yhdestä erityisestä tulkintalinjasta ja tekstikoosteesta oli muodostunut ainoa sallittu. Tutkijat sijoittavat evankeliumin alkuperäisen laitoksen vuosien 50 ja 200 välille, joten se ”kilpailee vanhuudessaan” Uuden Testamentin evankeliumien kanssa.

Tuomaan eduksi voidaan mainita se, että teksti saanut olla 1700 vuotta koskemattomana Egyptin hiekassa. Mitkään myöhemmät tulkinnat eivät ole aiheuttaneet siihen ”korjauksia ja parannuksia”, jollaisia Uuden Testamentin tekstit saattavat sisältää.

Nykyisin Tuomaan evankeliumi rinnastetaan sananmukaisen luotettavuutensa suhteen Uuden Testamentin parhaimpaan, Luukkaan evankeliumiin. Kukaan vakavasti otettava tutkija ei pidä sitä harhaoppisena, vaan merkittävänä tekstinä, joka tuo esiin varhaisen kristillisyyden piirissä vallinnutta käsitteellistä laaja-alaisuutta.

Yksi Tuomaan monista erikoisista, moniulotteisista sanonnoista on seuraava (n:o 11):

 

Taivas häviää, ja häviää se, mikä on taivaan yläpuolella. Kuollut ei elä eikä elävä kuole.

Kun söitte kuollutta, teitte sen eläväksi.

Kun tulette valoon, mitä sitten teette?

Silloin kun olitte yksi, teistä tuli kaksi. Mutta kun olette kaksi, mitä silloin teette?

Sanonnan alku tuo mieleen ”lopun ajat”, ilmenevän kaikkeuden päättymisen, jollaiseksi nykytiede saattaisi luonnehtia ajautumista mustaan aukkoon, missä itse aikakin häviää. Maapallo sinänsä kadottaa muodollisen puolensa jo paljon ennen, kun auringon polttoaine loppuu yli kahden miljardin vuoden kuluessa.

Lienee ymmärrettävää, että jos näkyvä taivas (se sininen) häviää, on aineellisen maan täytynyt hajota jo ennen sitä alkutekijöihinsä. Tässä vaiheessa kaikki lihalliset muodot ovat tietenkin tuhoutuneet, mutta kehon osalta kuolleet saattavat kuitenkin yhä jatkaa tajunnallista elämää – onhan olemassa jonkin verran todisteita siitä, että tajunta ei tarvitse fyysistä kehoa voidakseen säilyttää itsetietoisuutensa.

Tuomaan sanoma kuitenkin väittää, että myös näkyvän taivaan yläpuolella oleva, ei-fyysinen taivas tulee jossakin kaukaisessa vaiheessa katoamaan. Tällaisella taivaalla tarkoitettaneen joitakin psyykkisiä tai mentaalisia tiloja, joita vainajien olotiloina on joskus kutsuttu tuonelaksi (tai joillakin muilla nimillä – usein myös taivaaksi).

Niissä vallinnee kuitenkin jonkinlainen aikasidonnaisuus, joten ne eivät todennäköisesti voi säilyä silloin, kun kaikki aikaan ja tilaan nojaava kutistuu pelkäksi teoreettiseksi pisteeksi (ilmennys vaipuu täydelliseen lepotilaan).

Silloin ”kuollut ei elä” – eli aikaan samastunut tajuisuus katoaa kokonaan tulematta enää esiin millään muulla olemisen tasolla. Tähän perustunee uskontojen kehotus, että ihmisen tulisi elinaikanaan kasvaa sisäisesti kaikkien aikasidoksiensa yläpuolelle.

Taivaiden hävitessä todella ”elävä ei kuole”, jolloin elävällä tarkoitetaan ajattomaksi muuttunutta tietoisuutta.

***

Kehitys aineellisessa maailmassa tapahtuu kokemalla, ja erityisesti sisäistämällä (eli tekemällä eläväksi) elämän tuomia virikkeitä – eli ”syömällä kuollutta”.

***

Valoon tuleminen kuvannee ihmisen tajunnassa mahdollista periaatteellista muutosta, jota raamattu nimittää esim. ylhäältä syntymiseksi ja taivasten valtakuntaan pääsemiseksi. Itämailla puhuttaisiin valaistumisesta tai vihkimyksistä – eikä itse asiassa liene mitään eroa, mikäli kyse on todellisista ”ihmisen pojan ylentämisistä”.

Sanonta kysyy, mitä ihminen tekee saavutettuaan ihmisyyden täyden oppimäärän? Joissakin oppijärjestelmissä esitetään, että ihminen voi muutoksen viime vaiheissa itse päättää, astuuko hän sisäisesti valoon ja autuuteen, vai jättäytyykö hän ihmiskunnan pariin ”hapatuksen kaltaiseksi” – auttamaan muita nousemaan pois ”murheen laaksosta”, kunhan nämä ovat siihen halukkaita ja valmiita.

Matteuksen evankeliumi loppuu sanoihin: ”Ja minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun saakka.” Tämä lause soveltuisi hyvin kuvaamaan myös itämaista ”säälin buddhaa”, joka ei astu nirvanaan, vaan jää ihmisten pariin (näkymättömänä tai syntyen kehoon).

***

Tuomaan sanonnan loppu siirtyy ”ihmisyyden alkuun” – puhtaasti henkiseen alkutilaan, jossa tapahtui jakautuminen polariteetteihin (vastakkaisiin voimiin – Aadamiin ja Eevaan, hyvään ja pahaan) sekä tajunnan suuntautuminen ulkoisiin kohteisiin. Raamattu kuvaa tätä prosessia ”syntiin lankeamiseksi”, vaikka itse rike näyttäisi olleen varsin vaatimaton (jos joku nyt yleensä ottaisi omenavarkauden konkreettiseksi totuudeksi).

Olennaisin asia lienee päätyminen ykseydestä (Jumalan ja hengen välittömästä yhteydestä) erillisyyteen (tajunnan kohdistumiseen ulkoisiin asioihin ja omaan minuuteen), jonka tarkoitus saattaisi piillä siinä, että ihminen joutuu tämän samastuksensa johdosta kokien oppimaan ”luomisen alkeita” aineen ja energioiden puitteissa, kunnes hän on valmis irrottautumaan, tai pikemminkin irrotettavaksi, kaikista tilapäisistä ehdollistumistaan – elämän koulustaan.

Irrottautuminen kaikista ehdollistumista viittaa juuri sanonnan viimeiseen osioon: mitä teette, kun teistä on tullut kaksi? Kun jokin havaitaan rikkoutuneeksi, pyritään asia tietenkin eheyttämään – tämän opetuksen mukaan palauttamaan alkuperäinen ykseys, yhteys ja sisäinen samuus henkeen ja jumaluuteen.