Yksi niin sanotun aikuisuuden perusvaatimuksista on vastuun kantaminen itsestään ja omista toimistaan.

Yhteisön laajentaessa toimintojaan, on myös käsitys yksilön vastuusta usein hämärtynyt. Perussyy tähän taipumukseen lähtee siitä, kun lapsi oppii ”selittämään kaikki parhain päin” – projisoimaan syyn itsensä ulkopuolelle.

Vanhemmat ikäluokat muistanevat hyvin 1960- ja 70-lukujen viestin, jossa kaikki ikävät asiat johtuivat väärästä yhteiskuntajärjestelmästä. Ihanteina pidetyt järjestelmät paljastuivat nekin hyvin puutteellisiksi ja näennäisiksi, eikä niitä ”puhtaana” sovelleta juuri muualla kuin Pohjois-Koreassa. Veroasteen ja julkisen sektorin koon nojalla Suomessa on käytössä sosialistis-kapitalistinen sekatalous.

Sosialismin suhteen suomalaiset tekivät yli sata vuotta sitten yhden parhaimmista soveltamisyrityksistä Kanadan Sointulassa. Siellä kaikki perustui vapaaehtoisuuteen eikä mihinkään proletariaatin hirmuvaltaan. Hanke kuitenkin epäonnistui henkilökiistojen ja taitamattoman käytännön johtamisen takia.

Periaatteessa lienee niin, että sosialismi onnistuu ilman minkäänasteista yksityisomistusta ja valtarakenteita vasta sitten, kun kenelläkään yhteisön jäsenellä ei luonnostaan ole minkäänlaisia aineellisia tai valtaan ja kunniaan liittyviä pyyteitä. Kyseessä olisi silloin lähinnä ja lähes ”pyhäin yhteisö”.

Ihmiset ovat jo syntyessään erilaisia tai erilaisin taipumuksin varustettuja. Taloudelliset seikat selittävät tietenkin joitakin elämän aikana syntyneistä eroista, mutta eivät kaikkia. Erojen tasoittaminen ylhäältä annetuin määräyksin johtaa usein siihen, etteivät ihmiset tee muuta kuin sen, mikä on pakko, tai vähän vähemmän.

Erilaisuus on aina asia, joka saattaa aiheuttaa hankausta, mutta joka myös pitää yllä ihmisten pyrkimystä ja motivaatiota jotakin paremmaksi miellettyä tilannetta kohden. Jos mahdollisuuksia tasoitetaan liikaa, ei kukaan vaivaudu ponnistelemaan – ja mikäli joku niin tekisi, muut kyllä pistävät hänet varsin nopeasti ruotuun.

Vastuun hyväksyminen saattaa olla teoriassa ja sanallisesti helppoa, mutta käytännön toteuttaminen kohtaa useimmiten voimakasta vastustusta. Tämän päivän Suomessa lähes kaikki myöntävät, ettemme voi jatkuvasti ottaa lisää ulkomaista velkaa, mutta kun asian korjaamiseksi esitetään jotakin, törmätään heti jyrkkään vastarintaan.

Täällä kuulutetaan yhteen ääneen talouskasvun perään. Kasvu on kuitenkin hyvin monista eri tekijöistä riippuvainen asia. Sitä ei voida saada nopeasti aikaan juuri millään valtiovallan toimenpiteellä. Jatkuvan kasvun ideologiakin on sikäli horjuvalla perustalla, että kasvu ei tapahdu minkään luonnonlain tai yksittäisen valtion toimien mukaisesti, vaan noudattaa omia, vaikeasti ennakoitavia latujaan.

Ongelmia on syntynyt lähinnä siitä, kun julkinen menotalouskin on rakennettu jatkuvan kasvun periaatteelle. Menotalous on asia, johon vastuunkantajat ovat aina voineet vaikuttaa – yleensä kuitenkin menoja ylioptimistisesti kasvattaen. Toimintojen liian innokas laajentaminen ja menojen sitominen indekseihin näyttää johtaneen umpikujaan, josta pois yrittäminen maksaa vallan kahvassa oleville poliitikoille hyvin monta ääntä.

Politiikassa kaiken epämiellyttävän vastustaminen katsotaan sekin usein vastuun kantamiseksi. Opposition on jo asemointinsa puolesta oltava ainakin jossakin suhteessa eri mieltä, ja julkisten menojen leikkaaminen – jos mikään - antaa oivallisia keinoja nostattaa äänestäjiä päätöksentekijöitä vastaan.

Vastuun tunne median piirissä lienee vielä huomattavasti ohuempaa kuin oppositiossa. Media luokittelee itsensä mielellään vallanpitäjien vahdeiksi, mutta varsinaista vastuuta ei joka vaiheessa tunnusteta muuta kuin ehkä levikin suhteen.

Erikoista median piirissä on sekin, että viidenkymmenen vuoden takaisten ”kovan luokan poliittisten miestoimittajien” mallia ovat nyt alkaneet noudattaa nuorehkot naistoimittajat, jotka luennoivat ensin oman näkemyksensä ja käskevät sitten sinuttelemaansa haastateltavaa vastaamaan siihen ”kyllä tai ei”. Toimittaja pyrkii luomaan näytelmän, jonka hän on käsikirjoittanut, ohjannut, ja jossa hän itse esittää pääroolin. Vanhat kokeneet toimittajat tietävät, etteivät kaikki asiat ole yksinkertaisia, ja että kansalaisille tulisi antaa niistä vastuullinen kuva, joten he pysyttäytyvät itsekin asiallisina.

Vanhempain ja opettajien vastuusta ja sen jaosta lasten ja nuorten kasvatuksessa ei ole puhuttu riittävästi ja hyssyttelemättä. Kasvatuksellinen päävastuu kuuluu tietenkin vanhemmille. Vanhemmuuden perusasioita voitaisiin alustavasti opettaa jo yläasteilla, eikä seksi todellakaan ole siinä pääasia – niin muodikkaana kun sitä pidetäänkin.

Vanhemmille saattaisi olla syytä palauttaa takaisin mahdollisuus kohtuullisen ja vastuullisen koviin otteisiin tapauksissa, joissa mitkään pehmeät keinot eivät toimi. Ei ole mitään järkeä siinä, jos äiti joutuu maksamaan sakkoa ja omalle lapselleen korvausta yhdestä korvatillikasta. Lasten on tarpeen oppia tuntemaan rajat, muuten heistä saattaa kasvaa jonkinasteisia terroristeja, joille kaikki on sallittua. Valistusfilosofi Rousseaun aikoinaan Emilessä esittämä ”luomukasvatus” saattaisi toki joidenkin kohdalla toimia, mutta hän itsekin lienee huomannut rakentaneensa yleisessä mielessä pilvilinnoja, koska laittoi omat lapsensa kasvatuslaitokseen.

Kansakunnan vastuunkantajille voitaneen sovittaa raamatullinen lause: ”Unohtakaa itsenne, ottakaa ristinne”, pienen lisäyksen kera: ja hävitkää seuraavissa vaaleissa!