Nykyisin on muotia ottaa itsestään omakuvia mitä erikoisimmissa paikoissa ja tilanteissa (jopa henkensä kaupalla). Kuvan ottaminen ei ole vaikeata, apina-veljemmekin oppivat sen alle minuutissa (kuten kuva todistaa).

Kuvista voi jokainen tarkastella ulkoista olemustaan ja vertailla sitä muiden otoksiin - mahdollisesti toivoen, että omakuva jollakin tavoin palvelee itsetuntoa.

Omia kuvia katselemalla ei tietenkään päästä minkäänlaiseen itsetuntemukseen - saati itsen tuntemiseen, koska todellinen ihmisyys ei ilmene ulkoisessa olemuksessa. Usein tosin puhutaan ”sielukkaista kuvista”, mutta silloin puhutaan lähinnä palturia - sekoitetaan keskenään sielu ja mieli.

Sisäisestä olemuksesta ei tietenkään voi ottaa muuta kuin mielikuvia, joiden ongelmana on se, että ihmisen toiveet ja pelot vääristävät niitä mielikuvituksen ja puolustusmekanismien (defenssien) mukaisiksi.

Saattaa tosin olla ”armollista”, ettei ihminen kykene ottamaan itsestään sisäistä selfietä, se kun saattaisi pelästyttää hänet pahan kerran, koska se muodostunee hänen mielentilansa mukaiseksi eikä sen ”ilmettä” (ilmausta/olemusta) voi teeskennellen vääntää hymyyn tai virneeseen.

Täydellinen rehellisyys itsensä suhteen lienee hyvin harvinainen taito. Ihminen oppii jo varsin pienenä lapsena ”selittelemään asioita parhain päin”, mistä syystä Luukkaan 18. luvussa puhutaan nimenomaan ”pienten lasten kaltaisuudesta” Jumalan valtakuntaan kelpoisuuden ehtona. Jopa niin ”pienistä”, etteivät he vielä ole oppineet lausumaan sanaa ”minä” - tiedostamaan erillistä minuutta.

Sisäisen olemuksen tuntemuksen lisääminen edellyttää yleensä oman sisäisen toiminnan, tunteiden ja ajatusten tarkkailua. Se ei tarkoita sitä, että tätä virtaa pyrittäisiin väkivalloin muuttamaan tai pysäyttämään, vaan tarkkailemaan, mistä se saa aineksensa ja voimansa, sekä antamaan sen sitten mennä menojaan (vastustamatta ”pahaa”).

Nämä ovat kuitenkin vasta mielen alituisesti vaihtelevia toimintoja, joita voidaan kuvata sanallisesti, ja jopa kuvittaa. Tuomaan evankeliumi tuo esiin huomattavasti syvempiä ”kuvia” kirjoittaessaan:

”Kun näette kaltaisenne, te iloitsette. Kuinka hyvin te kestätte, kun näette kuvanne, jotka syntyivät ennen teitä ja jotka eivät kuole eivätkä tule julki (Tuom. 84).”

Kaltaisia ovat luonnollisesti toiset ihmiset ja käsitys omasta minuudesta - karkeimmillaan ne selfiet. Syntymättömät kuvat viittaavat ihmisyyden alkukuviin, ydinolemuksiin, joista persoonallinen ihminen ei ole tietoinen, koska ne eivät kuulu ajan ja tilan puitteisiin, joihin ihmisen persoonallinen olemus on ehdollistunut.

Tuomaan evankeliumi tuo samaa asiaa esiin myös seuraavassa sanonnassa:

”Teillä on paratiisissa viisi puuta, jotka pysyvät huojumatta kesät talvet ja joiden lehdet eivät varise. Joka ne tuntee, ei ole näkevä kuolemaa (Tuom. 19).”

Sisäisyyksistä ei tietenkään löydy mitään konkreettisia puita. Evankeliumi puhuu pikemminkin ”elämän puun” symboliikasta, mahdollisesti arkkityyppisistä, ajattomista periaatteista, jotka tulisi toteuttaa myös ulkoisen elämän piirissä - siinä määrin kuin se on mahdollista.

Sanonta sisältää lupauksen, että näihin ”puihin” tutustunut ei ole ”näkevä kuolemaa”. Kyse täytyy siten olla ajattomasta olemuksesta, asioiden ydinolemuksista, joihin yksilön tajunta saattaisi parhaimmillaan kohota tai muuntua, mikäli se joskus pääsee irti ajallisista sidoksistaan.

Tuomaan evankeliumi tarkentaa vielä ”katoamattomuuden teemaa” kirjoittamalla:

”Se, mikä on sisimmässänne, pelastaa teidät, jos tuotte sen esiin. Jos teidän sisimmässänne ei sitä ole, olette tuhon omat (Tuom. 79).”

Sisimmässä olevalla ei tietenkään tarkoiteta mielen (psyyken) sisältöä, vaan joko sielullista tai viime kädessä henkistä olemusta. ”Sielullinen sisältö” lienee se ”aarteisto”, joka koostuu sellaisesta persoonallisessa ihmisolemuksessa muodostuneesta tajuisuudesta, joka jollakin tavoin vastaa ”ennen persoonallista ihmistä syntyneitä kuvia tai huojumattomia puita”.

Sanonnan 79 loppulause tuo esiin todennäköisesti varsin harvinaisen tilan. Mikäli ihmisen sisimmästä ei löytyisi sielullista tai henkistä olemusta (ne olisivat irrottautuneet hänen persoonallisesta puolestaan). Silloin hänen olemuksensa ja olemassa olonsa olisi ainoastaan fyysisen ja psyykkisen olemuksen varassa, eikä hänellä olisi siten edes periaatteellista mahdollisuutta palata alkutilaansa (olisi tuhon oma).