Jokaisella aikuisella lienee jonkinlainen ajatus hengen olemuksesta - käsityksen perusteet saattavat tosin olla varsin kirjavia.

Suomenkielessä henki-sanaa käytetään hyvin väljästi. Lähes kaikki puhtaasti fyysisistä toiminnoista poikkeavat asiat saatetaan luokitella henkisiksi. Aikaisemmin järjestettiin kouluissa ja kunnissa henkisiä kilpailuja, joihin sisältyi esim. kirjoitusta, musiikkia, näytelmiä ja kuvataidetta.

Henkeä käytetään muuallakin (kuten englannin sanaa spirit) varsin vapaasti kuvaamaan sekä näkymättömiä olemuksia (omia ja ulkoisia) että mielentilaa (in high spirit).

Eräs suomenkielen erikoisuus piilee siinä, että fyysisen elämän katkeamisessa puhutaan henkensä menettämisestä, kun taas monissa muissa kielissä kuvataan tapahtumaa (muotoperäisen) elämänsä menettämiseksi. Henkensä menettämisen omituisuus on se, että useimpien uskontojen ja filosofioiden mukaan juuri henki on ainoa olemus, joka on luonteeltaan ajaton - eli menetettäväksi mahdoton.

Kuoleman yhteydessä ihminen menettää ruumiinsa ja aistielimensä, mikä ei välttämättä johda tajuisen olemuksen: mielen ja sielun - tai ainakaan alkuperäisen ja ajattoman henkisen ydinolemuksen menetykseen.

***

Henkisyydestä erotetaan erityisesti kristinuskon piirissä omaksi käsitykseksi hengellisyys, joka yhdistetään usein osallistumiseen erilaisiin uskonyhteisön toimintoihin. Henkisen ja hengellisen erottaminen toisistaan on kuitenkin täysin keinotekoista, mikäli ajatellaan hengen edustavan jotakin ajatonta ja jakamatonta, jota ei voida mitenkään luokitella tai käsitteellistää.

***

Raamatussa henki mainitaan lähes 800 kertaan, usein myös eritasoisesti tulkiten, mikä ei helpota käsitteen ymmärtämistä. Johanneksen evankeliumi määrittää Jumalan hengeksi, jota sen vuoksi tulisi lähestyä lähinnä oman henkisen olemuksen välityksellä - mieluummin tietenkin puhtain motiivein (totuudessa).

***

Vainajia - samoin kuin muitakin mahdollisia ruumiittomia olemuksia - kutsutaan myös usein hengiksi, vaikka heidät käsitetään täysin erillisiksi olemuksiksi. Voisi ajatella, että käsitys hengestä erillistyneestä sielusta selkiyttäisi tilannetta. Useimmiten se kuitenkin tekee asian sekavammaksi, koska sielu ja henki joko samastetaan täysin toisiinsa, tai niiden alistussuhteet määritellään täysin poikkeavasti.

***

Monet samastavat hengen ihmisen psyykkiseen olemukseen, erityisesti ajatteluun ja tunteisiin. Sielu korotetaan silloin hengen yläpuolelle sisäiseksi tekijäksi, jonka kuoleman jälkeiselle kohtalolle asetetaan usein uskonnon määrittelemiä ehtoja.

Aikaisemmin sielu-käsite samastettiin jopa psyykeen eli mieleen, ja puhuttiin sielutieteestä. Nykyisin tätä tieteen haaraa nimitetään psykologiaksi, joka kuvaa varsin hyvin sitä inhimillisen olemuksen aluetta, johon voidaan ulkoisin toimin edes jossakin määrin puuttua.

Sielunhoidosta puhutaan lähinnä uskonnollisissa puitteissa, joissa luulisi tosin olevan tietoa siitä, että ihmiset voivat kyllä hoitaa toistensa ruumiillisia tarpeita ja antaa virikkeitä ja suuntausta ajatteluun. Sielu sinänsä on sisäinen ja salattu tekijä, joka hoituu lähinnä itsekseen ja itsessään (tai on hoitumatta).

***

Raamatun luomiskertomus ei sekään anna kovin selvää kuvaa ihmisyyden alkuperästä. Se vain kertoo viitteenomaisesti ihmisen saaneen ensimmäiseksi olemuksekseen elämän hengen ja sen myötä elävän sielun. Vasta myöhemmin ihminen sai erillisen kehon eli nahkapuvun, ja vielä paljon myöhemmin ajattelukyvyn, jolla hän saattoi alkaa erotella ”hyvän ja pahan tiedon puiden hedelmiä” toisistaan, kunnes ymmärrys jossakin vaiheessa kohoaisi tiedostamaan todellisen, ehdollistumattoman ”elämän puun luonteen.”

Raamattua on usein tulkittu siten, että ihminen (ja kaikki muukin) on luotu viikossa suunnilleen sellaiseen erilliseen muotoon, jossa laji nykyisin esiintyy. Ajatus hitaasta muutos- ja kehitysprosessista eli evoluutiosta on herättänyt kiivasta vastustusta - ehkäpä täysin turhaan.

***

Mestari Eckhart saattoi yhdistää ajatuksen luomisesta ja evoluutiosta siten, että alkuperäinen luominen on tapahtunut ajattomuudessa, periaatteessa - in principio (kuten Johanneksen evankeliumi asian ilmaisee). Luominen ajan ja tilan puitteissa on sitä vastoin yhä jatkuva - tosin alkuperäiseen impulssiin ja malliin nojaava prosessi.

***

Vuorisaarna puhuu ”taivaallisen Isän täydellisyydestä”, johon ihmisten tulisi elämällä ja elämässään pyrkiä. Sama saarnakooste esittää lisäksi, että täydellisyys on etsittävissä ja löydettävissä ihmisen sisimmästä olemuksesta, ”kammion hiljaisuudesta”, kunhan mielen ristiriitaiset vetovoimat ja ehdollistumat ovat poistuneet.

***

Jaakobin kirje näkee kahdenlaista viisautta, joista alempi muodostuu lähinnä maallisten elämänkokemusten ja niiden ihmismielen puitteissa tapahtuvan prosessoinnin tuloksena. Pitkien ajanjaksojen myötä siitä muodostunee sisäinen, sielullinen kooste, joka on kuitenkin yhä erillisen tajuisuuden tuotetta. Jaakob luonnehtii sellaista koostumaa karrikoidusti ”riivaajien viisaudeksi.”

Todellinen viisaus tulee Jaakobin mukaan ehdollistumattomassa muodossa välityksettömästi ”suoraan ylhäältä” - hengestä, joka Paavalin mukaan voi tutkia Jumalan syvyydetkin, koska sekin on luonteeltaan ajaton ja rajaton.

Jaakob karrikoi maailman ystävyyden tarkoittavan Jumalan vihollisuutta. Hän tarkoittanee vain sitä, ettei sisäinen yhdistyminen ajattomaan jumaluuteen voi todellisuudessa tapahtua, mikäli ihmisen tajunta suuntautuu pääosin ulkoisiin kohteisiin ja omaan persoonalliseen olemukseen.

***

Johanneksen evankeliumin mukaan ”lihasta syntyy lähinnä lihaa”: maallisista kokemuksista syntyy pääasiassa joukko maallisia käsityksiä ja käsitteitä, kun taas ”hengestä syntyy henki”: kaiken ydinolemuksen välitön ja katkeamaton tiedostaminen itsessään (ns. elämä itsessään).

***

Ulkoinen keho aistimineen on oivallinen väline kokea tätä suhteellisen objektiivista elämää osallistumalla kukin kohdallaan - ajattelun, tuntemusten ja toiminnan kautta - luomisen prosessiin. Sen tarkoituksena lienee sekä ulkoisen luomisen välineiden (erityisesti ajattelun) kehittäminen, että toiminnallisten alkeiden oppiminen.

Ulkoisen elämän tärkein funktio lienee kuitenkin siinä, kuinka kelvollisia ominaisuuksia se saa aikaan ihmisen sisäiseen, sielulliseen olemukseen. Ihmisyyden tavoitteiden toteutumisen kannalta lienee olennaista se, missä määrin kertyvät sielulliset ominaisuudet muistuttavat alkuperäistä, ajattoman jumalallisuuden asettamaa esikuvaa.