Vanhatestamentillinen juutalaisuus löysi kansalaistensa väärinkäytöksiin sijaissovittajan viattomasta eläinkunnasta – Jeesuksen persoonasta jääneeseen perimätietoon osittain rakentuva kirkko löysi sen (juutalaista mallia vapaasti mukaillen ja paisuttaen) tästä viattomaksi kuvatusta persoonasta.

Juutalaiset asettivat uhrinsa päälle pieneltä ajalta kertyneet syntinsä – kristityt lastasivat Jeesuksen kannettavaksi kaikki menneet ja tulevat typeryytensä ja väärinkäytöksensä.

Monien nykytutkijoiden (eksegeettien) mukaan sijaissovituksen käsitteelle ei löydy kovin pitäviä raamatullisia perusteita – se nojaa pääasiassa myöhempään kirkolliseen perinteeseen ja tulkintoihin.

***

Ajatus sijaissovituksesta saattaa juontua siitä, että elämä näyttäytyy usein varsin sattumanvaraiselta ja epäoikeudenmukaiselta. Ihmisten erilaatuiset kohtalot voidaan ainoastaan hyvin harvoin selittää palkkoina yksilön elämänsä aikana suorittamista synneistä tai hyveellisistä töistä. Syyn ja seurauksen laki ei siten näytä pätevältä muuta kuin puhtaasti aineellisten ilmiöiden piirissä.

Ihmiset syntyvät erilaisiin olosuhteisiin erilaisin fyysisin ja psyykkisin välinein varustettuina. Mikäli ajatellaan, että Jumala luo jokaisen yksilön erikseen tyhjästä, antaa tämä erilaisuus ja eriarvoisuus Hänestä omituisen kuvan, jota monet selittävät vain lausumalla: ”Käsittämättömät ovat Herran tiet!”

Tuollainen lausuma (psykologinen projektio, defenssi) ei tietenkään paljon lohduta niitä, jotka ovat omasta mielestään kokemassa äärettömän epäoikeutettuja asioita.

Vasta Konstantinopolin kirkolliskokous v. 553 jKr. tuomitsi ajatuksen sielun ennalta olosta ja määritteli sisäisenkin ihmisen ”kertakäyttötuotteeksi”, jolla on lyhyen elämänsä päätteeksi – uskon nojalla – kohtalonaan ainoastaan kaksi vaihtoehtoa: ikuinen kadotus tai ikuinen elämä.

Koska yksilöiden elämien kestot ja olosuhteet ovat hyvin erilaiset, on kehitetty ”tasaussysteemi”, johon ensimmäisenä vaiheena kuuluu kirkon suorittama kaste, jossa yksilö kirkon mukaan otetaan jo periaatteessa Jumalan seurakunnan jäseneksi. Yksilön tulee sitten elämänsä aikana omaksua kirkon näkemykset sovituksesta taatakseen oman osallisuutensa pelastuksesta.

Jyrkkä jako helvettiin ja taivaaseen kelvollisten kesken on katsottu oivalliseksi keinoksi ohjata ihmisiä ”ainoaan oikeaan ajatteluun”, jota kirkko tunnustuksineen edustaa. Se on ollut riittävän yksinkertainen eikä ole vaatinut (eikä kestänyt) paljonkaan filosofisia perusteluita – se on vain pitänyt uskoa tai ainakin uskotella sellaisenaan.

Vanhassa testamentissa Saarnaaja kirjoittaa kuolemasta, että siinä tomu palaa maahan, josta se on tullut, ja henki Jumalan luo, joka on sen antanut. Uudessa testamentissa sekä Matteus että Markus korostavat sitä, että ihminen voi persoonallisen olemuksensa kautta tuottaa sielullensa vahinkoa, mikäli hän ei ymmärrä priorisoida enemmän sisäisiä kuin ulkoisia asioita.

Matteuksen evankeliumissa löytyy episodi:

"Miksi sitten kirjanoppineet sanovat, että Eliaan pitää tulla ensin?"  Jeesus vastasi ja sanoi: "Elias tosin tulee ja asettaa kaikki kohdalleen. Mutta minä sanon teille, että Elias on jo tullut.”

Tämä näyttäisi viittaavan siihen, että siitä sielullisesta olemuksesta, jota Elias oli aikoinaan edustanut, saattoi myöhemmin syntyä joku toinen persoonallinen olemus – opetuslasten arvelujen mukaan Johannes Kastaja.

Kristillisten alkuvuosisatojen manikealaisen suuntauksen edustajat (joihin Augustinuskin alun perin lukeutui) ajattelivat, että vanhurskaan ihmisen sielu palaa ruumiin kuoleman jälkeen paratiisiin, mutta ulkoisiin asioihin sidostunut sielu synnyttää uuden persoonan niin moneen kertaan, että sielullinen olemus on karistanut itsestään kaiken katoavaisen.

Tämän mukaan syntyvä persoonallinen olemus pohjautuu sellaiseen sielulliseen koosteeseen, joka on muodostunut aikaisempien erillisten persoonien elämissä kehittyneistä ominaisuuksista ja niiden edelleen jalostamisen syistä.

Syntyvä uusi persoona ei siten ole minkään edeltäneen persoonan jatkumo, vaan erityinen ja tarkoituksenmukainen kooste siitä sielullisesta olemuksesta, joka tulee elävöittämään pitkän fyysisen perimäketjun tuottamaa olemusta tietynlaisten affiniteettien perustalta.

Uusi persoona saa perusedellytyksensä sielulliselta olemukselta, kuin myös jonkinlaisen sisäisen ohjelman – vaan ei sentään mitään ehdotonta kohtaloa (predestinaatiota). Persoona tuo mukanaan sekä sellaista, joka on edellisissä vaiheissa kehittynyt, että sellaista, joka vaatii edelleen työstämistä ulkoisen elämän usein julmissakin puitteissa.

Persoona on siten jonkinlainen sielullisen historian sijaissovittaja, jonka on tarkoitus lopulta ”unohtaa itsensä, ottaa ristinsä ja seurata parhainta esimerkkiä sekä yhdistyä henkiseen olemukseensa.”

Tällaisen ajattelun mukaan persoona ei sellaisenaan jälleen synny, vaan sillä on oma aikansa sekä kehon elävöittäjänä että psyykkisissä kuoleman jälkeisissä tiloissa, joista vain täysin äärimmäisiä voidaan todellisuudessa kutsua taivaaksi ja helvetiksi.

Nietzschen Zarathustra toteaa, että ”se syiden summa, johon olen kietoutunut, tuo minut takaisin tähän (ulkoiseen) elämään.”

Paavali kirjoitti ihmisyyden pitkällisestä prosessista ”elävästä sielusta eläväksi tekeväksi hengeksi”, jossa hänen aikansa ihmiset olivat vielä alkuvaiheessa – pääasiassa ”lihallisia” (eivät vielä edes psyykkisiä eli sielullisia – saati henkisiä, pneumaatikkoja).

Sielullinenkin olemus voitaneen tulkita sijaissovittajaksi siinä mielessä, että sen kautta alkuperäisen jumalallisen kuvan, ajattoman hengen, on tarkoitus toteutua ajan ja erillisyyden puitteissa – ”Sanan tulla lihaksi!”

Jossakin mielessä myös henki on sijaissovittaja, koska se ei voi toimia itsenään sielun, mielen ja muodollisen olemuksen kautta ennen kuin nämä alkuperäisestä etääntyneet ja erillistyneet olemukset ovat eheytyneet siihen pisteeseen, että ne voidaan palauttaa sisäisesti puhtaaseen alkutilaansa.

Tietenkin löytyy myös ulkopuolista sijaissovitusta siinä merkityksessä, että ihmiset joutuvat kärsimään toisten tekemien virheiden ja päätösten seurauksista. Tällaista voidaan selittää kollektiivisella vastuulla, joka on ihmiskunnan tai sen osajoukkojen mentaalista syykertymää.

Elämään sisäisesti vaikuttavista syy- ja seurausketjuista on rakenneltu ehdottomia, fatalistisia näkemyksiä, joissa kaikista ihmisen toimista koituu ennemmin tai myöhemmin aivan saman laatuinen seuraus. Tällainen ajattelu lienee pahasti karrikoitua. Vaikka kaikella kohdattavalla saattaakin olla historiallisia juuria, ei elämä itsessään ole näin yksinkertainen, vaan siihen liittyy runsaasti tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen, missä muodossa ja milloin jossakin historiallisessa vaiheessa aiheutetut jännitteet purkautuvat – mikäli niiden purkautuminen on ihmisyyden esikuvan toteutumisen kannalta yhä tarpeen.

Elämän kokonaisuuksiin liittyy todennäköisesti myös paljon epävarmuustekijöitä ja sattumaa, joiden luomat yksilölliset vääryydet tasapainottuvat sisäisen olemisen piirissä.

Eräässä mielessä ”ihmisen poikana” voitaisiin pitää yksilöllistä sielullista olemusta, jota persoonalliset ihmiset elämiensä sisäisen sadon kautta rakentavat kunnes jossakin vaiheessa ”sato on valmis leikattavaksi” – ”ihmisen poika (sielu) korotetaan kuin käärme erämaassa” – kastetaan hengen tulella, joka yhdistää kaikki ihmisyyteen liittyvät olemukset aineellisesta, mielen ja sielun kautta henkiseen saakka.