Puhtaasti lihallis-inhimillisessä mielessä poikuuden menettäminen edellyttää ainakin jonkinasteista potenssia.

Voitaisiin väittää, että jumalallisen Poikuuden jälleen saavuttaminen edellyttää täydellistä impotenssia kaiken inhimillisen suhteen?

Kummassakin tapauksessa saatetaan olla tekemisissä uuden elämän luomistapahtuman kanssa: uuden ajallisen tai ikuisesti uuden ja pysyvän. Kummassakin koetaan autuuden asteita, joko hetkellisiä, tai pysyvää.

Inhimilliseen parisuhteeseen liittyvä poikuuden menetys on varsin tavallista ja yleisin ulkoisen elämänkokemisen mahdollistamiseksi tuiki välttämätöntä. Inhimillisen ja jumalallisen yhdistäminen lienee sitä vastoin erittäin harvinaista. Ihmiset ovat tosin kärsimättömyyttään madaltaneet jälkimmäisen tapahtuman kriteerit niin alas, että suuri osa ns. tosi uskovaisista katsotaan niiden ylittäjiksi.

Apostoli Paavali totesi aikalaistensa olevan yhä ensimmäisen Aadamin kaltaisia, eläviä sieluja, tuiki tavallisia ihmisiä, kun taas ihmisyyden lopullisena tavoitteena (ihmisenä ollen) Paavalin mukaan olisi tuleminen viimeiseksi Aadamiksi, eläväksi tekeväksi hengeksi (1. Kor. 15:45-). Hän puhui inhimillisen tajunnan vaihtumisesta jumalalliseksi tietoisuudeksi hengessä, eli Kristuksen päälle pukemisesta.

Tuomaan evankeliumi kirjoittaa: ”Minä valitsen teidät, yhden tuhannesta ja kaksi kymmenestätuhannesta, ja valitut tulevat seisomaan yhtenä ainoana (n:o 23).”

Sanonta voitaisiin tulkita siten, että henkinen opettaja – oli se sitten ulkoinen tai sisäinen – kelpuuttaa oppilaikseen keskimäärin yhden henkilön tuhannen yksilön perusjoukosta. Oppilaista keskimäärin kaksi kymmenestätuhannesta yltää yhden elämän aikana ihmisyyden korkeimpaan tavoitteeseen, ”seisomaan yhtenä ainoana”, äärettömän todellisuuden jakamattomassa ykseydessä, ainoassa t0dellisessa ”pyhäin yhteydessä.”

Mikäli yhdistämme nämä kaksi edellä kuvattua valintaperustetta, voisimme päätellä, että keskimäärin ainoastaan yksi viiden miljoonan yksilön perusjoukosta voi tulla oikeutetuksi sanomaan: ”Isä ja minä olemme yhtä.”

Inhimillinen tietoisuus on eriytynyt muotosidonnaisen ajattelun ja ehdollistumisten myötä niin kauaksi todellisuuden sisäisestä ydinolemuksesta, ettei se ilman pitkällistä sisäistä prosessia kykene tempautumaan irti omista rajoituksistaan – ainakaan pysyvästi.

Rajaton henki ei luonteensa mukaisesti ”häpäise itseään” yhdistymällä johonkin ehdolliseen. Mestari Eckhart sanoi eräässä saarnassaan, ettei jumala oikeastaan (äärimmäisessä merkityksessä) edes havaitse syntistä ihmistä – inhimillistä tajuntayksikköä – silloin, kun se vielä toimii aineellis-psyykkisten ilmiöiden piirissä.

Moni saattaa pitää tämänkaltaisia tulkintoja jopa masentavina ja pahasti liioiteltuna, mutta meidän tulisi ymmärtää, että kyseisessä sanonnassa kuvataan koko inhimillisen kehityksen äärimmäistä tavoitetta, täydellistä yhdistymistä jumaluuteen – sitä, mihin Vuorisaarnakin viittaa (olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen isänne täydellinen on, Matt. 5:48).

Arkihavainto voi nopeastikin vahvistaa, että keskuudessamme liikkuu kyllä paljon hyviksi luonnehdittavissa olevia ihmisiä, mutta joka suhteessa täydellisiä tuskin ainuttakaan.

Johanneksen ilmestyskirjassa on omituinen kuvaus pitkiin valkeisiin vaatteisiin pukeutuneista, jotka ”ovat tulleet suuresta ahdistuksesta, pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä.”

Joukko tarkoittaa juuri noita täydellistyneitä, jotka ovat oppineet kantamaan kaiken elämän tuoman ahdistuksen, näkemään ilmiöiden suhteellisen merkityksen ja karistamaan itsestään kaikki egoon ja maalliseen kokemukseen rakentuneet ehdollistumat.

Heidän vaatteensa ovat valkoiset, koska heissä ei ole enää minkäänlaista vetovoimaa ulkoisen elämän kokemisen suhteen, niin että he voisivat milloin tahansa luopua siitä kuin kymmenen sentin kolikosta.

Voidaan tulkita jopa niin, että persoonallinen minä-tunne on se karitsa, josta on kyettävä sisäisesti irrottautumaan, mikäli aikoo ylittää tavallisen hyvän ihmisen ja ihmisyyden korkeimman mahdollisuuden välisen rajan. Toisaalta voidaan tulkita universaalin Kristuksen olevan tuo karitsa, joka vuodattaa olemuksensa (verensä) omista rajoituksistaan tyhjentyneeseen inhimilliseen sieluun, valkaisten puhtaan hengen käyttöalustaksi.

Edellistä Ilmestyskirjan tekstiä käytetään usein siunaustilaisuuksissa – ja pyydetään, että poisnukkunut saisi liittyä näiden valkeavaatteisten joukkoon. Eihän pyyntö tietenkään ketään vahingoita, mutta sen esittäminen pelkän ulkonaisen tavan vuoksi lienee liian ylös kohotettua optimismia tai tietämättömyyttä siitä, kuinka harvinaislaatuisesta joukosta on kyse.

Kukin inhimillinen olento saavuttanee maallisen vaelluksensa päättymisen jälkeen itselleen ominaisen ja soveltuvan ”autuuden”, mikä ei – autuudestaan ja pitkäkestoisuudestaan huolimatta - välttämättä ole vielä koko inhimillisen prosessin korkein tavoite ajallisuuden ylittävässä tilassa.

Me käsitämme ikuisuuden helposti iankaikkiseksi tehdyksi ajaksi, mitä se ei tietenkään tarkoita, sillä aika on vain erillistyneen universumin (alkuräjähdyksen seurauksena) tuottama rajoitus, joka inhimillisen tietoisuuden kohdalla on johtunut tajunnan takertumiseen ulkoisten tai sisäisten tapahtumien, eli ilmiöiden peräkkäisyyteen.

Ikuisuudessa, olemisessa, jossa ei ole lainkaan aikaa, ei luonnollisesti ole tapahtumiakaan, eikä ainoatakaan erillistä muotoa tai olentoa. Siinä ”Isä ja minä olemme yhtä” – ja kaikki muutkin, jotka ovat etsineet ja todella löytäneet tuon alkuperäisen ykseyden. Omassa ykseydessään (ainoassa sellaisessa) Jumala ei varsinaisesti (Itsenään) tee mitään, sillä kaiken ilmentyvän, ajassa ja tilassa tapahtuvan toiminnan perusta on tuossa Sanaksi (Logokseksi) kutsutussa Perimmäisen ajattomassa heijastumassa.

”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus,”

julistaa Johanneksen evankeliumin alku kuvaten ikuista alkukuvaa hengessä, johon kaikki ilmennyt perustuu ja johon kaikki viime vaiheessa – alkuperäisen poikuutensa jälleen saavuttaneena – palaa takaisin.