Isokyröläinen Jaakko Kujala oli kertonut historiaa keräilleelle Väinö Tuomaalalle 1800-luvun paikallisesta joulunvietosta:

”Joulun aikana oli aina tarjolla tuoretta leipää ja kinkkua. Lisäksi keitettiin lihaperunoita ja ohrapuuroa. Puuro oli tosin erilaista kuin nykyisin, sillä aineksissa oli kuoret mukana. Varsinainen jouluateria nautittiin vasta kirkonmenon jälkeen joulupäivänä. Joulupukkia ja kuusta ei vielä tunnettu. Aattoiltana lahjat yksinkertaisesti viskattiin ovesta mainiten samalla vastaanottajan nimi. Lapset saivat usein nappeja ja muita koristeita, aikuisille annettiin villasukkia ja muita itse tehtyjä lahjoja. Juomaksi oli valmistettu väkevää sahtia, jota ei tietenkään tarjottu lapsille. Aattona oli tapana noutaa taloon muutama kuorma polttopuita ennen saunomista. Tupaan tuotiin rukiinolkia, jotka levitettiin lattialle. Takkaan tehtiin iso pystytuli, ja lapset saivat sitten telmiä olkien päällä.”

***

Ensimmäinen joulukuusi nähtiin Suomessa paroni Klinkowströmin perheessä v. 1829. Kansan keskuuteen tapa yleistyi kuitenkin vasta satakunta vuotta myöhemmin.

Joulupuun ”esiasteita” voidaan löytää jo muinaisten heettiläisten kirjoituksista vuodelta 1350 eKr. Niissä kerrotaan valon ensin kadonneen. Valon palattua pystytettiin puu, jonka oksalle laitettiin kaikenlaista hyvää sisältävä nahkapussi.

***

Kristityt viettävät joulua Jeesus Nasaretilaisen syntymän juhlana.

Kirkon alkuaikoina Jeesuksen syntymää muisteltiin eri lahkoissa mm. tammi-, kesä-, heinä-, elo- ja syyskuussa, kunnes paavi Julius I v. 337 määräsi sen vietettäväksi joulukuun 25 päivänä. Kyseisenä päivänä roomalaiset viettivät omaa Brumalia-juhlaansa, jolloin vielä vakiintumattomassa asemassa ollut kristikunta saattoi turvallisesti viettää omaa juhlaansa.

Kristittyjen vapahtajan syntymän sijoittaminen vuoden pimeimpään ajankohtaan ei alun perinkään liene ollut pelkkä käytännön kysymys, vaan sen taustalta löytyy ikivanhaa hengellistä symboliikkaa.

Johanneksen evankeliumin alku viittaa tähän kirjoittaessaan: ”Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt.”

Intialaisten Bhagavad Gita kirjoittaa oman kulttuurinsa valontuojasta, Krishnasta: ”Aina kun dharma (vanhurskaus, oikea ymmärrys elämästä) on häviämässä ja sen vastakohdat kukoistavat, minä itse ilmestyn suojelemaan hyviä ja hävittämään pahantekijöitä.”

Edelliset julistukset kuvannevat sitä, että hengellinen sanansaattaja saattaa tulla ihmisten keskelle silloin, kun ihmiskunnan henkinen hätä ja kaipaus ovat äärimmillään – vuoden pimeimpänä aikana. Yksilöllisessä mielessä pimein aika tarkoittanee ihmisen sielun pimeyttä (jota Ristin Johannes oivallisesti kuvaa): tilaa, missä ulkoiset asiat ovat menettämässä merkityksensä, eikä henkinen todellisuus ole vielä avautunut.

”Pimeässä” – elämän taisteluiden puristuksissa, ihmisen sydän saattaa havaita heikosti lepattavan hengen liekin ja ajautua luonnollisesti sitä kohden, mikäli se vain kykenee riittävästi hiljentymään ja rauhoittumaan.

***

Lähes kaikissa kulttuureissa ihmiset ovat juhlineet valon odotusta ja omia valon tuojiaan luonnon vastaavanlaatuisena ajankohtana – jouluna.

Varsin monien uskontojen tärkeimpien merkkihahmojen syntyhistoriat on ajoitettu joulun tienoille, ja niistä laaditut kertomukset muistuttavat hämmästyttävästi toisiaan. Monen heistä kerrotaan saaneen alkunsa hengestä ja syntyneen neitseestä (esim. Krishna, Horus, Tammuz, Zoroaster, Quatzalcoatl) talvipäivän seisauksen aikoihin. Kaksi heistä (Krishna ja Jeesus) ovat lisäksi joutuneet paikallisten tyrannien (Kamsan ja Herodeksen) vainoamiksi, mutta säästyneet kuin ihmeen kautta.

***

Jokainen viisas tai sellaiseksi pyrkivä etsii Uuden testamentin mainitsemien itämaiden tietäjien tapaan sisäisen kutsun (tähden) johtamana valon syntymää – joko ulkopuolellaan tai itsestään.

Jälkimmäisestä ”joulusta” Johanneksen evankeliumi kirjoittaa: ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.”

Hengestä tai ylhäältä uudelleen syntymistä ei aina yhdistetä jouluun, vaikka siihen löytyy varsin vankat perusteet. Luterilaisuudessa on turhankin paljon vierastettu evankeliumien mukaista ajatusta ”sydämessä tai sielussa syntyvästä Kristuksesta” (Christus in nobis), koska Kristuksen rooli on tulkittu ennen kaikkea ulkoiseksi sovittajaksi (Christus pro nobis).

Keskiajan tunnettu dominikaanivaikuttaja, Mestari Eckhart, toteaa eräässä joulusaarnassaan:

”Vaikka Jeesus syntyisi tuhat kertaa Betlehemissä, sillä ei olisi mitään merkitystä, ellei hän syntyisi myös meidän sydämissämme.” Vexi Salmen sanoittaman joululaulun ”Sydämeeni joulun teen” sanoma tulee varsin lähelle edellistä näkemystä.

***

Suomessa on tapana julistaa joulurauha Turussa, Brinkkalan talon parvekkeelta aattona puolen päivän aikaan. Johanneksen evankeliumissa löytyy joulurauhan syvin olemus:

”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna teille, niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.”