Saatamme kuvitella - tai meidän on annettu ymmärtää - että esimerkiksi kirkon jäsenyys muodostaisi kynnyksen taivaaseen, todelliseen ”pyhäin yhteyteen” pääsyn suhteen. Tällainen kuvitelma nojautunee puhtaasti yhteisöjen taipumukseen korostaa omaa tar­peellisuuttaan, koska minkään ehdollisen inhimillisen organisaation jäsenyys sinänsä ei voi ratkaista inhi­millisen ja jumalaisen välistä vaikeata kysymystä.

Kristillisessä perinteessä kirkon välttämättömyyttä korosti etenkin Karthagon piispa Cyprianus, mutta se löytyy valitettavasti vielä Augsburgin tunnustuksesta, jossa todetaan, ettei "Kristuksen kirkon ulkopuolella ole pelastusta".

***

Us­konnollisten yhteisöjen tarjoama opastus parhaimmillaan voi johdatella ihmistä henkisen valon suuntaan, mutta ei milloinkaan kantaa häntä perille saakka. Perille pääsemisen edelly­tykset riippuvat kunkin ihmisen todellisesta sisäisestä tilasta - siitä, missä määrin se on vapautunut inhimillisistä ehdollistumistaan - paljon puhutusta synnin orjuudesta.

Ei ole todennäköistä, että ke­tään raahattaisiin ehdottoman olemassaolon käsittämättömyyksiin silloin, kun hänen mielensä yhä tietoisesti tai tiedostamattaan halajaa tämän maallisen elämän tarjoamaa virikkeistöä. 

”Autuaita ovat hengessään köyhät”, kirjoittaa Matteuksen evankeliumi Vuorisaarnassaan - tarkoittaen il­meisimmin sellaista ”sisäisen, luonnollisen köyhyyden tilaa”, missä ihminen ei enää kaipaa osakseen ai­neen, vallan ja kunnian mahdollistamia mielihyvän tuntemuksia.

Hengellisen köyhyyden ihanne ei toteudu niin yksinkertaisesti, että joku vain konkreettisesti luopuu kaikesta omistamastaan ja yhteisöllisistä vallan ja kunnian tavoitteistaan: ellei hänen mielensä samalla ole täysin vapaa kaikista ulkoisista ja si­säisistä pyyteistä.

Moni meistä olisi kyllä valmis luopumaan inhimillisen elämän tarjoamista antimista, mikäli us­koisi sillä tavoin saavuttavansa jotakin paljon pysyvämpää. Kirkon alkuvuosisatoinen ihmiset hakeutuivat jopa kuolemaan vaihtaakseen "tunnin tuskan iankaikkiseen elämään", kuten kirkkoisät heille vakuuttivat (Tertullianus).

Mestari Eckhart kuvaa tällaisen ajattelun siten, että siinä ihminen rakastaa Jumalaa kuin lehmää - siltä odottavansa maidon takia.

***

Kaikella ulkoisella (hyvällä ja pahalla) lienee oma suhteellinen mie­lekkyytensä yksilön tajuntaa muovaavana tekijänä, mutta todelliseen henkisyyteen johtavat muutokset piilevät paljon syvemmällä kaiken tapahtumisen ja toiminnan taustalla.

Eckhart saarnaa, ettei Jumala edes näe ihmistä silloin, kun tämä on synnin tilassa. Tuo kuulostaa merkilliseltä selitykseltä: mehän voisimme siihen nojaten vapaasti harjoittaa mitä pahetta tahansa.

Mutta Eckhart tarkoittaakin raamatussa monin tavoin kuvattua ilmeistä tosiasiaa, ettei ihminen kykene olemaan osittain Jumalassa ja samanaikaisesti tavan­omaisessa inhimillisessä tilassaan, sillä henki on luonnoltaan jakamatonta (kahta herraa ei voi palvella). Hengessä ol­laan joko kokonaan tai ei ollenkaan.

Jakamaton oleminen edellyttää sisäistä luopu­mista erillistyneestä tilasta, kaikista inhimillisen mielen enemmän tai vähemmän typeristä ehdollistumista (itsensä unohtamista). Ihminen ei kykene rakastamaan Jumalaa yli kaiken muutoin kuin päästämällä irti tavanomaisesta kaikkeudestaan.

Kärsimykset, kyllästyminen ja asteittainen viisastuminen auttanevat ihmistä saavuttamaan sellaisen mielentilan, jossa antaumus ja armo tulevat mahdollisiksi.