suru_kynttila.jpg

Fyysisen kehon kannalta tämän ”yleistaudin” krooninen muoto voi joskus kestää yli sata vuotta, akuutissa tapauksessa keho tulee käyttökelvottomaksi tai tuhoutuu onnettomuuksissa paljon lyhemmässä ajassa.

***

Kuolemaa kutsutaan toisinaan ”vihollisista viimeiseksi”. Uskotaan, että se on tullut ihmiskunnan osaksi ns. syntiinlankeemuksen myötä. Varsin viattomalla omenavarkaudella on siten ollut hyvin pitkäkantoiset ja ankarat seuraukset – mikäli raamattua halutaan tulkita sananmukaisesti.

Lankeemuksen tuoma käsitys kuolemasta saattaisi kuitenkin piillä siinä, että inhimillinen tajunta on jossakin vaiheissaan samastunut niin täydellisesti kaikkiin ulkoisiin ilmiöihin: kehoonsa, aistimuksiinsa, tunteisiinsa ja ajatuksiinsa, että sen käsitys itsestä on tullut täysin riippuvaiseksi ulkoisista ilmiöistä.

***

Kun ulkoiset muodot ja aistimukset loppuvat, katoaa samalla suuri osa persoonallisen toiminnan perusaineksista, mikäli tajunta ei ole kehittynyt harjoittamaan tahtoperäistä toimintaa muissa kuin omien rajoitustensa puitteissa. Se voinee toki jatkaa subjektiivista, mahdollisesti hieman unenomaista elämää kuvitteellisen kehon ja osittain ajatuksiin mukautuvan ympäristön puitteissa.

***

Monissa spiritualistisissa näkemyksissä ajatellaan, että ihminen jatkaa kehitystään kuoleman jälkeisissä tiloissa. Katsomus perustunee sekä ns. selvännäkötutkimusten että mahdollisesti kuolemanrajakokemusten tulkintoihin, joissa on havaittu aikasidonnaisia muutoksia kuolleiden tajunnassa. Asiaa tulisi ehkä tutkia myös siltä kannalta, onko tällöin kyseessä todellinen kehitysprosessi, vai lähinnä aikaisemman kokemuksen sulattelu ja sisäistäminen. Katolinen oppi ”kiirastulesta” lähenee käsitystä elämänkokemusten puhdistamisesta ”kärsimysten tulessa”.

***

Varsinainen kehitys vaatinee kuitenkin yleensä ”haasteita”: yllättäviä, erilaatuisia ja vastakkaisia virikkeitä, joille varsin objektiivinen kokemisympäristö fyysisen kehon yhteydessä luo varsin yhtäläiset puitteet. Unen kaltaiset tilat nojaavat lähinnä yksilöllisen mielen subjektiiviseen sisältöön, jota ne saattavat tietenkin osaltaan selkiyttää.

***

Tuomaan evankeliumi (monien muiden tapaan) nostaa esiin elinaikaisen ”todellisuuden etsimisen” tärkeyden. Siinä väitetään, että ”elävää” tulisi etsiä niin kauan kuin elää, ettei kuolisi. Kuoleman jälkeen todellisuutta (tosi elävää) ei voi enää löytää, vaikka haluaisikin (sanonnasta n:o 59).

Väite on varsin erikoinen: fyysistä kuolemaahan ei kukaan voi välttää (hyvin monet ovat yrittäneet). Tässä puhutaankin todennäköisesti persoonallisen tajunnan ainakin osittaisesta purkautumisesta kuolemassa tai sen jälkeisissä tiloissa, mikäli se ei ole elinaikana tullut vuorovaikutussuhteeseen ajallisen ylittävän (aina olevan) olemuksensa kanssa.

***

Raamatun vertaus ”tuhlaajapojasta” (ja tytöstä) kuvannee sitä, että fyysisen elämän kokeminen, ja siitä kaiken oppiminen, on arvokas ja tarpeellinen asia. Ihmisen tulisi kuitenkin jossakin vaiheessa päästä kokemuksistaan sisäisesti vapaaksi (rakastaen, kärsien ja kyllästyen) ja havaita, että aineellisen tason kokemukset ovat hyödyksi lähinnä toimittaessa fyysisen olemuksen kautta ja rajoissa. Koettu synnyttää ennen kaikkea mentaalisia perusvalmiuksia toimia ”kanssaluojana”, kunhan tietoisuus lopulta kohoaa tilaan, missä todella tiedetään, mitä on syytä luoda, ja mitä jättää luomatta.

Raamatun ”tuhlaajapojan” kuvataan olleen kotiin palatessaan Isälleen rakkaampi kuin vanhempi veli, joka ei ollut lainkaan poistunut kotoaan. Tämä ”kotiin jäänyt” saattaisi symboloida ns. enkelikuntia, jotka eivät ole joutuneet läpikäymään lihallisen elämän vaikeuksia aineellisuuden raskaissa puitteissa.

***

Sanotaan, että ihmisellä on henki, ja että henki on jotakin alkuperäistä ja jakamatonta. Se ei ole milloinkaan ”langennut syntiin”, eikä sitä voi millään toimilla vahingoittaa. Ihminen ei tosin yleensä ole tietoinen hengestään saati hengessään. Useimpien uskontojen eräs ydinvaatimus lieneekin siinä, että yksilön yhteys alkuperään (Jumalaansa) tulisi tavalla tai toisella palauttaa tai palautua (lähinnä vain keinoista ja nimikkeistä kiistellään).

***

Lisäksi oletetaan, että ihmisellä on sielu, ja että ihminen voi tuottaa tälle ”puoliajalliselle” olemukselleen sekä hyötyä että vahinkoa – mahdollisesti myös sen näivettymisen tai tuhon, toisen ja fyysistä paljon merkityksellisimmän ”kuoleman”.

***

Ihmisille kaikkein tutuin olemus on tietenkin mieli, joka toimii aistimusten, tunteiden ja ajatusten kentällä ja kenttänä. Kehon ja mielen yhdistelmää kutsutaan persoonalliseksi ihmiseksi, minäksi.

Tämä ”minä” lienee juuri se ehdollistumien summa, joka pidättää inhimillisen tajunnan ajallisuuden ja sen aiheuttaman katoavuuden puitteissa. ”Minä” on se ”elämä”, jonka kahleista ihmisen tulisi päästä irti voidakseen vapautua sisäisesti tilaan, jota eivät mitkään ehdollistumat tai tajunnalliset katkokset enää sido, koska se toimii ajan ja tilan tuolla puolen.

Minä saattaisi siten olla se ”kuoleman tauti”, johon uskonnot ja filosofiat (paitsi mm. epikurolaisuus ja materialismi) ovat etsiskelleet parantavaa lääkettä. Usein ”patenttilääkkeeksi” tyrkytetään ”minän vaihtamista meiksi”, sulautumista takaisin laumaan, mikä tosin lienee mahdotonta ja luonnollisen kehityksen vastaista sen jälkeen, kun yksilöityminen on jo tapahtunut.

Yksilöityminen on sitä ”rikkaaksi tulemista tuhlaajapojan retkien ohessa”, joka on mentaalisen olemuksen kaikinpuolisen kehityksen kannalta tarpeen. Ei kuitenkaan liene tarkoitus, että ihminen takautuu ja sulauttaa itsensä joukkoon, vaan että hän ylittää täysin sekä yksilölliset että sosiaaliset puitteet.

Sosiaalistunut, joukkoon sopeutunut ihminen saattaa olla eettisesti ja moraalisesti varsin edistynyt, mutta hän on yleensä vielä yhteisten näkemysten ehdollistama. Se estää havaitsematta sellaista, joka ylittää kaiken ehdollistuneen – ihmisten määrittelemän ”hyvän ja pahan”.