608f5534adc74245e1365c686477f72e.jpg

Johanneksen evankeliumin 20. luvussa kerrotaan siitä, kun Jeesus ilmestyi toista kertaa kuolemansa jälkeen – tällä kertaa kaikille opetuslapsilleen:

 21. Niin Jeesus sanoi heille jälleen: ”Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät.”

Matteuksen evankeliumi esittää asian hieman toiseen tapaan ja antaa lisäksi ns. kastekäskyn.

Lähetyskäskyn autenttisuuden suhteen tutkijat ovat esittäneet hyvin suuria varauksia. On varsin ilmeistä, että käsky on lisätty evankeliumeihin myöhemmin oikeuttamaan ja motivoimaan seurakuntien laajennustoimia.

Johannes (tai joku ”parantelija”) jatkaa lähetyskäskystä Pyhän Hengen vuodatukseen, joka lienee tarkoitettu edellisen käskyn tueksi.

22. Tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: ”Ottakaa Pyhä Henki !”

Teksti kuvaa Pyhän Hengen vuodattamisen täysin yllättävänä, valmistelemattomana ja hyvin konkreettisena tapahtumana. Ehkä liiankin ”lihallisena”, että se voitaisiin hyväksyä varauksetta alkuperäiseen tekstiin kuuluvaksi, todella henkiseksi muutostapahtumaksi. Henkiset muutokset eivät ole koskaan tällaisia massatapahtumia, vaan yksilöllisiä ja harvinaisia sisäisiä muutoksia.

Johanneksen evankeliumin rakentama teologia on luonteeltaan yleensä hyvin periaatteellista ja sisäistä, eikä siihen tämän kaltainen, magiaa muistuttava kuvaus edes kovin hyvin istu.

Pyhän Hengen vuodatusta, inhimillisen ja jumalallisen yhdistävää tapahtumaa, ei missään perinteessä kuvata suoritettavaksi näin aistillisin toimin. Haavoja ja pieniä kolhuja on kyllä aina ja kaikkialla parannettu puhaltamalla (siirtämällä vitaalienergiaa), mutta koko inhimillisen mielen ja olemuksen muuntaminen psyykkisestä henkiseksi vaativat hyvin paljon enemmän.

Johanneksen evankeliumi jatkaa Pyhän Hengen vuodatuksesta opetuslasten oikeuteen joko antaa anteeksi tai pidättää toisten ihmisten syntejä.

23. ”Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt.”

Tämä ”ruokoton jae” on antanut perusteet siihen, että kirkolliset toimijat ovat apostolisen seuraannon nojalla anastaneet oikeuden käyttää valtaa toisten ihmisten elämän ja jopa kuolemankin suhteen.

Teksti toimi perustana ns. synninpäästöoikeudelle, jossa joku puhtaasti inhimillinen auktoriteetti, alun perin piispa, sai oikeuden vapauttaa toisia ihmisiä heidän suorittamiensa syntien seurauksista.

On ymmärrettävää, että ihminen voi (ja hänen tuleekin) antaa anteeksi omalle kohdalleen osuneet vääryydet, mutta oikeus mitätöidä ”viran tai aseman puolesta” toisten ihmisten syntejä pohjautuu pelkkään inhimilliseen vallanhaluun.

Ihminen laajentaa kovin mielellään omaa valtapiiriään. Synninpäästöoikeuden suhteen on todennäköistä, että teksti on kirjoitettu ja lisätty kokoelmaan vasta seurakuntien vakiintumisen jälkeen korostamaan seurakuntaan kuulumisen pelastuksellista välttämättömyyttä ja erityisesti sen johtajien auktoriteettia.

Seurakunnan jäsenyyttä korosti erityisesti piispa Cyprianus (extra ecclesiam nulla salus). Augustinus omaksui valitettavasti saman kannan, ja sama ajatus kulkeutui myös Lutherille.

Ajatuksen ”loogisena” perustana lienee käsitys, että seurakunta muodostaa Kristuksen ruumiin, jossa sitten paavi, piispa tai pappi toimisi rakennelman päänä. Kirkko tulkitaan täten ”pyhäksi rakennelmaksi” jopa ihmisten organisoimana laitoksena.

Monet ovat kuitenkin tulleet siihen johtopäätökseen, että se seurakunta, jonka päänä voidaan pitää Kristusta, on jotakin aivan muuta kuin ihmisten laatima yhteisö.

Se on niiden yksilöiden tietoisuuden yhteistä toiminta-aluetta, jotka ovat sisäisesti kohonneet erillisyyden harhoista ”pyhäin yhteyteen, pyhään yhteiseen seurakuntaan”. Siinä Isä, Kristus ja jokainen siihen yltävä toimivat saman täydellisen ajattoman tietoisuuden piirissä – ovat sisäisesti yhtä.

***

Evankeliumit kertovat, että Jeesus valitsi varsin tarkkaa opetuslapsensa ja ettei näistäkään ainakaan kaikki kovin hyvin ymmärtäneet hänen opetuksiaan. Merkittävimmäksi apostoliksi kohosikin Paavali, joka ei ollut koskaan nähnyt Jeesusta, ja joka joutui ”taistelemaan” varsinaisten apostolien (Pietarin) takaisin juutalaisuuteen palanneita tulkintoja vastaan.

***

Jeesuksen alkuperäinen ”lähetyskäsky” (jos sellaista on ollut) on saattanut nojata siihen, että hänen sanomansa ymmärtäneet voivat toimia ”hapatuksen kaltaisina (katalysaattoreina)”. He tarjoavat virikkeitä niille, jotka luonnostaan ”isoavat ja janoavat” jotakin muuta kuin aineellisia ja psyykkisiä asioita. Uteliaille, tai henkisiin asioihin vastahakoisesti suhtautuville oli turha ”heitellä helmiä” (ja niiden heittäjiä) tallottaviksi maahan.

Ajatus pakkokäännytyksestä ja miekkalähetyksestä – puhumattakaan toisin ajattelevien polttamisesta roviolla – olisivat Jeesuksen itsensä mielestä todennäköisesti lähtöisin ”isästä Perkeleestä”.