maanantai, 16. tammikuu 2017

Ylpeyden kauheudesta!

ylpeys1.jpg

Ylpeys on luokiteltu kirkon piirissä yhdeksi niin sanotuista seitsemästä kuolemansynnistä (peccata mortalia). Käsite ei nojaa suoraan raamattuun tai Jeesuksen opetuksiin, vaan on kehitelty myöhemmin. Apostoli Paavali tosin mainitsee galatalaiskirjeessään joukon kartettaviksi tarkoitettuja asioita (samoin Jaakob), kuten itsekkyyden, kiivauden ja kateuden.

Evankelistat Matteus ja Markus puhuvat kyllä siitä, että ihminen voi tuottaa sielullensa vahinkoa, ja että hän voi todella löytää pysyvän elämän ainoastaan kadottamalla sen katoavat puolet, maalliset ehdollistumansa.

Varhaisia luetteloita edustavat mm. Evagrios Portoslaisen 300-luvulla kirjaamat kahdeksan pahaa ajatusta. Evagrios oli vielä ns. sielun pre-eksistenssin ja kaiken ennalleen palautumisen (apokastastasiksen) kannalla.

Parisataa vuotta myöhemmin paavi Gregorius I innostui laatimaan oman syntilistansa, josta erityisesti keskiajan teologit muokkasivat luettelon nykyisin tunnetuista seitsemästä kuolemansynnistä.

***

Katolinen tulkinta esittää kuolemansynnit asioiksi, jotka rikkovat ihmisen suhteen Jumalaan. Kirkon mukaan suhde voidaan palauttaa vain anteeksiannon kautta, joka edellyttää kirkollisia sakramentteja, kastetta ja aikuisilla rippiä. Katumattomaksi jäänyt kuolemansynti johtaa näkemysten mukaan automaattisesti kadotukseen.

Kuolemansyntejä on joskus jopa tyypitetty eri ihmisryhmiin. Esimerkiksi ylpeyttä ilmeni erityisesti aateliston ja ritarien, kateutta talonpoikaiston, vihaa hallitsevien ruhtinaiden, hengellistä laiskuutta papiston ja kirkon sekä oppineiden, ahneutta porvariston, kohtuuttomuutta ja juoppoutta kenen tahansa, irstautta ja hekumallisuutta erityisesti ylioppilaiden keskuudessa.

***

Kirkon piiristä löytyi kuitenkin jo keskiaikana Mestari Eckhartin kaltaisia opettajia, jotka ymmärsivät tavallista syvemmin ”synnin suhteellisen luonteen ja funktion.” Hän totesi eräässä saarnassaan, ettei ihmisen kannattaisi katua edes kuolemansyntejä, mikäli ne olivat osaltaan johtaneet Jumalan Pojan syntymiseen yksilön sielun korkeimmassa olemuksessa.

Eckhart viittaa siihen, että ihmistä ei punnita ainoastaan sen mukaan, mitä hän on tehnyt tai jättänyt tekemättä, vaan kuoleman jälkeiset olosuhteet ja vaiheet määräytyvät hänen todellisen sisäisen tilansa ja olemuksensa pohjalta.

Raamatusta löytyy useitakin kohtia, jotka viittaavat vanhan kansan toteamukseen – minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Esimerkeiksi tällaisesta ”länsimaisesta karman laista” käynevät: Gal. 6:7, Room. 2:6, Matt. 16:27, Ps. 63:13 ja Jer. 17:10.

Näiden toteamusten pohjalta ei kuitenkaan ole perusteltua väittää yksiselitteisesti, että ”synnin palkka on kuolema.” Väitteen ”synti-käsite” kuvaa todennäköisesti koko sisäisen olemuksen täydellistä ”hengettömyyttä”, jollaisen syntyä vanhurskas Jaakob koetti kirjeessään määritellä asteikolla: himo (halu), raskaaksi tullut (luonteeseen piirtynyt) himo, synti (persoonallisuuden yleispiirre) ja täytetty synti (koko olemuksen suuntaus). Vasta viimeisin vaihe aiheuttaisi ainakin persoonallisen olemuksen raukeamisen kuoleman jälkeen tyhjiin (koska sillä ei ole mitään annettavaa sielulliseen olemukseen).

***

Ylpeyden vastakohtana pidetään nöyryyttä, jonka tunnusmerkeiksi asetetaan usein alistuvuus ihmisten määrittelemiin auktoriteeteihin, kuten maallisen ja hengellisen esivallan sekä yhteisten lakien ja uskonsäännösten puitteisiin. Niiden arvostelu tai kyseenalaistaminen tulkitaan usein ylpeydeksi tai ainakin ”lieväksi luonnehäiriöksi.” Vain muutama vuosisata sitten auktoriteettien uhmaaminen johti välittömästi oikeudenkäynteihin – usein kohtuuttomin seurauksin.

Käytännössä ei aina tehdä eroa siinä, mikä on todellista ja aitoa nöyryyttä ja mikä lähinnä arkuudesta tai oman edun varmistamisesta johtuvaa, teeskenneltyä nöyristelyä.

Samoin ei osata erottaa tervettä, totuudellisuuteen rehellisesti pyrkivää itsetuntoa itsekkyyteen ja itsekeskeisyyteen nojaavasta ylpeydestä.

Ylpeyteen liitetään usein vanha ilmaus ”kerska”, jota nykyisin kuulee vain yhdyssanassa ”kerskakulutus”. Sana esiintyy vajaa 30 kertaa Paavalin kirjeissä tarkoittaen kunnian (gloria) luovuttamista sinne, mistä kaikki ajallinen on alun alkaen saatu lainaksi – ja ”jossa me elämme ja olemme.”

Paavalikin tosin myöntää kerskaavansa esim. henkisestä kokemuksestaan – tosin nimeämättä itseään (koska sellainen ei olisi ollut soveliasta). Joissakin kohdin hänen määritelmänsä kerskauksesta ovat todella arvoituksellisia, mutta ydinsanoma tulee kuitenkin jollakin tavoin esiin: ihmisissä ei sinänsä ole mitään kerskattavaa, ellei ihminen ole päässyt sisäisesti käsiksi ”kaiken kunnian lähteeseen.”

Apostoli tosin sanoo kerran kerskaavansa heikkoudestaan, jolla hän ei – rohkeana, älykkäänä ja itsevarmana persoonana – tarkoittanut heikkotahtoisuutta saati selkärangatonta nöyristelyä.

***

Asiaa tarkastelevan itsensä omaksumat ennakkoasenteet vaikuttavat paljon ylpeyden ja nöyryyden määrittelyyn.

Monet katoliset pitävät ylpeinä niitä, jotka eivät osaa antaa arvoa esim. sakramenteille. Katolinen kirkko on ottanut oikeutuksekseen toimia ihmisen ja Jumalan välttämättömänä välikappaleena.

Luterilaiset saattavat luokitella ylpeyden synnin piiriin henkilöt, joiden kuva Jeesuksesta poikkeaa olennaisesti tunnustukseen kirjatusta. Etenkin sijaissovitukseen varauksellisesti suhtautuvat on usein kevein perustein leimattu ”ylpeiksi ja itsevanhurskautukseen uskoviksi”, siitä huolimatta, että he yleensä vain vaativat ihmisen tekevän oman osansa ”pelastumisensa eteen.”

Filosofi Nietzsche esitti, että ihmisen sisäisessä kehityksessä on kolme vaihetta: tuleminen kameliksi, leijonaksi ja lopulta lapseksi. Viimeisin vaihe on tuttu myös Uudesta Testamentista. Periaatteessa jopa ”kameliksi tulo” voisi löytyä evankeliumeista muodossa ”ristinsä ottaminen tai kantaminen” – nöyryyden omaksumisena elämän kokemusten myötä.

Leijonaksi tulo tarkoittaa juuri sitä yksilöitymisen vaihetta, jonka edeltäneessä vaiheessa olevat usein luokittelevat ylpeydeksi. Leijonan on määrä oppia seisomaan omilla jaloillaan kyseenalaistamalla ja uudelleen arvioimalla kaiken, mitä se on ympäristöltään oppinut.

Jeesuksen toiminnassa ”leijonan luonnetta” ilmentää mm. hänen asettumisensa vanhoja totuuksia vastaan tapaan ”te olette kuulleet sanottavan … mutta minä sanon!”

Ilman suurempia tai pienempiä ”leijonia” ihmiskunnan kokonaiskehitys olisi paljon alhaisemmalla tasolla, sillä uusien asioiden oivaltaminen ei yleensä tapahdu laumoissa, vaan tulee esiin jonkun yksilön kautta, joka sitten ”hapattaa koko taikinan.”

***

Yhdessä kauan sitten sovittuihin ”totuuksiin” luottavat ovat aina suhtautuneet nurjasti uusien tulkintojen esittäjiin – heitä on pidetty luopioina tai ”pyhien asioiden häpäisijöinä” – usein myös kohdeltu sen mukaan.

***

Ylpeyden tarkastelussa täytyy tietenkin käyttää hieman suhteellisuuden tajua. Jos joku vanhempi kertoo olevansa ylpeä lapsistaan, hän tuskin syyllistyy kuolemansyntiin siitäkään huolimatta, että ylpeilyyn usein kätkeytyy tarve saada arvostusta myös itselleen. Asia tulee paljon vakavammaksi, mikäli vanhemmat pakottavat lapsiaan asettumaan ylpeytensä tai huonon itsetuntonsa kannattimiksi.

 

sunnuntai, 15. tammikuu 2017

Ylioppimisesta

ylioppi.jpg

Oppimisen yleinen tarkoitus on kehittää ihmisen (ja muidenkin olentojen) mentaalisia ja fyysisiä kykyjä, että hän selviäisi itse ja edistäisi lajinsa olemusta täällä maan päällä – mahdollisesti vielä jossakin muualla.

***

Opitut asiat painautuvat muistiin, josta niitä voidaan tilanteen vaatiessa palauttaa ajatusmuotoina tai toiminnoiksi muunnettuina. Hyvin opituista asioista muodostuu lähes automaattisia reagointitapoja, ajatusmalleja ja asennoitumisia, jotka tietenkin monissa mekaanisissa asioissa helpottavat suuresti jokapäiväistä elämää. Esimerkiksi auton ajamisessa joka vaiheeseen erikseen kohdistetut ajatusprosessit veisivät aivan liian paljon aikaa, joten suurimman osan niistä pitää ohittaa päivätietoinen ajattelu ja muodostua automaattisiksi.

***

Lukion läpäisseitä kutsutaan ylioppilaiksi määrittelemättä sen tarkemmin, mitä tuo yli tarkoittaa. He ovat tietenkin saaneet opetusta kolme vuotta yli peruskoulun oppimäärän, mutta se kelpaa ainoastaan pohjaksi koululle, jonka nimikkeen edessä on lisäys yli (opistot) – joka on hieman korostettu versio latinan sanasta universitas (joukko samaan yhteisöön kuuluvia).

Yli kuvaa tavallisesti sitä, että toimitaan edeltävää astetta edistyneempien oppien parissa. Ylioppilas on ehkä tämän päivän Suomessa jo hieman yliampuva ilmaus, koska nimitys ei kuvaa minkäänlaista ammatillista pätevyyttä, toisin kuin esim. ylihoitaja, ylikonstaapeli tai yliperämies.

Ylioppilas on siten käytännössä eräänlainen välioppilas, joka voi pyrkiä korkeakouluihin tai yliopistoihin saadakseen itselleen ammattipätevyyden. Monet ylioppilaat hakeutuvat tai joutuvat hakeutumaan ammatteihin, jotka eivät edellytä lukion suorittamista. Jotkut heistä saattavat jopa ajatella, että he ovat oppineet yli työn vaatiman määrän. Toisaalta lähes kaikki koulutus sisältää sellaisia aineksia, jotka eivät tule eteen elämän myöhemmissä vaiheissa. Kielten lehtori on joutunut lukemaan huomattavan määrän kirjallisuutta, jota hän ei sellaisenaan käytä työssään, mutta joka on kuitenkin rakentanut hänen omaa ammatillista taitoaan.

***

Ylioppimisesta voidaan puhua silloin, kun ihminen alkaa ajatella, asennoitua tai reagoida täysin samalla tavalla, vaikka tilanteet ja virikkeet poikkeaisivat huomattavasti toisistaan. Silloin opittu ja omaksuttu hämärtää todellisuuden tajua. Tällainen on hyvin yleisinhimillinen piirre, jonka haitallisuus riippuu siitä, miten ahtaiksi ihminen on oman todellisuutensa rajat kutistanut.

Raamattu puhui vanhoista, kovettuneista leileistä, jotka eivät enää voi ottaa vastaan mitään uutta virikettä. Siinä tarkoitetaan tiukasti omaksumiensa ajatusmallien, asenteiden ja reaktiomallien puitteisiin rajoittunutta mieltä, jossa ei enää tapahdu luonnollista kehitystä, vaan se toistaa ”nonstopina” itseään.

Tällainen ylioppiminen ei välttämättä ole missään tekemisessä älykkyyden tai viisauden kanssa, koska se kuvaa vain sitä, että mieli on sulkeutunut ja menettänyt avoimuutensa. Runsas muistivarasto saattaa toisaalta olla esteenä uusien ajattelu- ja toimintatapojen etsimisessä ja löytämisessä, koska se saattaa synnyttää asenteen – ”minä tiedän jo kaiken tarpeellisen."

Lisäinformaatiota "automaation ongelmista" löytyy mm. energioiden muunnoksia koskevan kirjoitukseni kohdasta "Elämän energiat E6" seuraavasta linkistä:

http://a1.vuodatus.net/lue/2016/08/ihmisen-kehitys-energioiden-muunnoksina

Ylpeyttä pidettiin yhtenä ”kuoleman synneistä”, ja ylioppineisuus saattaa helposti johtaa tämän ”syntilajikkeen” harjoittamiseen. ”Kuolema” voi tosin tarkoittaa juuri sitä, että ylpistynyt mieli on pysähtynyt sulkemalla itseltään suuren osan mahdollisuuksista avartua ja syventyä.

Mielen kehityksen pysähtymisen välttämiseksi on tarpeen säilyttää mielessä aina riittävästi tilaa, jossa kohdatut asiat havaitaan sellaisina kuin ne ovat, eikä sellaisina, kuin hieman samantapaiset on joskus aikaisemmin tulleet luokitelluiksi.

Kyseessä on päivätietoisuuden aste, joka helposti elämänkokemusten karttuessa pääsee laskemaan – kun helpommallakin tulee hyvin toimeen. Ihmisen toinen yleinen ”kuolemansynti” on hengellinen laiskuus, ja myös sen mentaalinen osio, jonka johdosta ihminen ei vaivaudu paneutumaan asioihin koko päivätietoisuutensa kapasiteetilla, kun mielen varastossa on jo valmiita malleja leimasimen tapaan käytettäviksi.

Lisää hengellisestä laiskuudesta:

http://a1.vuodatus.net/lue/2016/02/hengellinen-laiskuus-kuolemansynti-vai-saavutettu-etu

***

Opetuksessa harjoitetaan toistoa juuri siitä syystä, että suuri osa opitusta muodostuisi tarpeellisessa määrin automaattiseksi. Ongelmia syntyy vain siitä, että tämä automaattinen ajatus-, asenne- ja reaktiovarasto alkaa tyytyä omaan elämäänsä, jolloin mieli on eräänlaisessa ”kuolleessa tilassa.”

Niin sanotun yleisen mielipiteen nopeat muutokset johtuvat suurelta osin siitä, etteivät ihmiset vaivaudu itse ajattelemaan, vaan poimivat julkisuudessa esitetyt ajatusmallit sellaisinaan – ainakin jos ne riittävässä määrin vastaavat heidän omia ennakkonäkemyksiään.

***

Silloin tällöin (tosin hyvin harvoin) esiintyy yksilöitä, joilla ei ole kykyä siirtää oppimaansa alitajuiseksi, vaan kaikki jää päivätajuntaan. Tajunta ja muisti sinänsä kestävät kyllä kaiken viriketulvan, mutta uloimmalle välineelle, fyysisille aivoille, sellainen ”ylioppiminen” saattaa koitua (ja useimmiten koituu) liian raskaaksi.

***

Kaikkein harvinaisin ylioppineisuuden laji lienee se, josta monet uskonnot ja filosofiat kertovat, ja missä ihminen on oppinut ihmisyydestä kaiken tarpeellisen ja on sisäisesti kohottautunut sekä tullut ylennetyksi kaiken katoavaisen ulottumattomiin.

lauantai, 14. tammikuu 2017

Ei aivan vielä!

360px-Saint_Augustine_and_Saint_Monica.j

Augustinus ja äitinsä Monica

Kirkkoisä (Pyhä) Augustinus huokaili nuoruudessaan: ”Da mihi castitatem et continentia, sed noli modo” – ”Anna minulle puhdas ja siveä sydän, mutta älä aivan vielä!”

***

Voimakkaat lihalliset himot vaivasivat Augustinusta itseään lähes koko hänen elämänsä ajan. Hän vietti etenkin nuorena varsin nautintohakuista elämää ja piti mm. jalkavaimoa yli viidentoista vuoden ajan. Äiti-(Pyhä)Monica kuitenkin järjesti hänelle hyvin nuoren ”virallisen vaimon”, jolloin hän irtautui jalkavaimostaan (jonka kanssa hänellä oli poika), mutta oli kuitenkin vaimon iän täyttymistä odotellessaan ”helpottavissa tekemisissä” jonkin toisen naisen kanssa.

***

Augustinus tulkitsi sukupuolisen himon kollektiiviseksi rangaistukseksi Aadamin lankeemuksesta. Ilman lankeemusta toimenpiteeseen ei hänen mukaansa olisi liitetty nautintoa (ihmisrotu olisi tosin kuollut sukupuuttoon). Lankeemuksen turmellus ”periytyi” kaikkiin myöhempiin ihmispolviin, joiden parista kukaan ei kirkkoisän mukaan koskaan kykene omin voimin karttamaan tätä(kään) syntiä.

Augustinus viritteli teologisia tulkintoja siihen suuntaan, että synnistä irtautumiseen tarvittiin välttämättä sekä Jumalan armoa että myös ihmisten suorittama kaste (ilman kastetta lapsetkin olisivat helvettiin tuomittuja) – ja näiden ehtojen lisäksi piti vielä kuulua ennalta valittujen (lottovoittajien) joukkoon!

Pelastuksen syitä ei voi kirkkoisän mukaan tietää – niistä määrää ”Jumalan motivoimaton voima.” Suuri osa ihmiskunnasta on tämän näkemyksen mukaan pantu kokemaan usein raskastakin elämää ilman toivon häivääkään – ikään kuin pilan vuoksi!

Kadotus on Augustinuksen mukaan osoitus Jumalan oikeamielisyydestä, pelastuminen Hänen armostaan – ja ne yhdessä kuvastavat Hänen hyvyyttään!

***

Augustinuksen näkemykset ovat valitettavasti kulkeutuneet aina näihin päiviin saakka – joskaan predestinaatiota (ennalta määräytymistä) ei juuri nostella tasa-arvoon tottuneiden nykyihmisten tarkasteltavaksi.

Psykologit saattavat nimittää kirkkoisän näkemykset johtuviksi mielen puolustusmekanismeista, defensseista – etenkin torjunnasta ja projektiosta. Augustinus projisoi omat heikkoutensa kauas itsensä ulkopuolelle: Aadamiin, Eevaan, käärmeeseen ja äkilliseen omenanhimoon, josta armollinen Jumala oli heti määrännyt iankaikkisen rangaistuksen etenkin naispuoliselle luomukselleen.

Himo ”väärän puun hedelmiä” kohtaan oli mitä ilmeisimmin piilevänä taipumuksena jo alkuperäisessä ihmisaihiossa, joten sitä voitaisiin pitää ”valuvirheenä, jonka valaja kostaa valokselleen.”

Raamatun luomiskertomus lienee kuitenkin todellisuudessa lähinnä karkean symbolinen kuvaus alkuperäisestä ykseydestä lähteneen alkuperäisen ”ihmisidean”, Adam Kadmonin, monivaiheisesta erillistymisestä sekä siitä johtuvasta samastumisesta ulkoiseen muotoonsa (nahkavaatteeseensa) ja ilmiöihin.

Kirkkoisä Origenes totesi, että vain idiootit uskovat Aadamiin ja Eevaan tavanomaisen ihmiskuvan perusteella – kertomus tuli tulkita allegoriana.

***

Tunnustuksissaan (VIII, 7.) Augustinus kuvaa omaa tilaansa, jota hän halusi kyllä jonkin verran parannella, mutta piti kuitenkin kiinni entisistä kujeistaan, jotka tuottivat hänelle nautintoa.

Totuuden haluaminen ja etsiminen olivat hänelle ”hyvä harrastus”, jota hän ei uskaltanut ottaa elämäntehtäväksi: koska hänessä ei sellaiseen ollut vielä riittävästi muutosvalmiutta – sisäistä kypsyyttä ja paloa.

***

Mikä sitten voisi aiheuttaa näin suuren muutoksen pelon?

Yhtenä syynä saattoi olla vääristynyt kuva pyhimyksistä, jotka tahtoperäisesti kieltäytyivät kaikesta hauskasta ja nautintoa tuottavasta. Augustinuksen aikana esiintyi ankaria askeetteja, jotka kuvittelivat pääsevänsä oikotietä taivaaseen kiduttamalla fyysistä ruumistaan äärimmilleen. Varhaisemmat kirkkoisät olivat hekin luoneet ajatusmuotoja, joiden mukaan taivaspaikka ”voitiin ostaa ruumiin tuskilla.”

***

Asketismi voi tietenkin vapauttaa joitakin psyyken voimia, mutta se ei vapauta ihmistä niistä (voimista) – hän siirtyy vain ”vankilasta toiseen.”

***

Matteus ja Markus toteavat:

”Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen; henki tosin on altis, mutta liha on heikko.”

Lausumassa ”henki” tarkoittanee ihmisen mentaalisen olemuksen puhtainta puolta, kun taas ”liha” kuvaa alempaa mieltä, jossa nautintoon tähtäävät virikkeet saavat alkunsa ja leviävät sieltä hermokeskusten kautta rauhasiin. On väärin syyttää fyysistä kehoa siitä, että mieli käynnistää sen rauhastoiminnat niin, ettei inhimillinen mieli enää kykene hillitsemään toimiaan.

***

Augustinuksen ongelman yksi osio oli siinä, ettei hän nähnyt hengellisyydessä mitään varmaa päämäärää eli ”kannustimia ja palkkiota”. Mestari Eckhart sanoisi, että hän rakasti Jumalaansa vielä kuin lehmää: siltä odottamansa maidon takia – ei siis yli kaiken (vaan asettamalla omia ehtoja)!

Jumala lienee kuitenkin ehyt, jakamaton kokonaisuus, joka ei siedä mitään osittunutta, koska sellainen ei kuulu Hänen luontoonsa. Jumalan puoleen ei siten voi kääntyä puoleksi, kuten Augustinus halusi tehdä. Koko mielen maailman ehdollistama ajallinen sisältö täytyy kammeta syrjään, että jokin todellinen ja ajaton voisia astua sen sijaan.

***

Ihmisen mielestä on ”tuttu helvetti” usein turvallisempi kuin ”vieras taivas” – ja todellinen ajaton taivas (ei pelkkä mentaalinen, muotoperäinen tila) on taatusti jokaiselle vieras, ennen kuin se avautuu tyhjentyneen mielen takana sielun alkuperäisessä puhtaudessa.

P.S. Joku moderaattaoreista poisti tämän kirjoituksen etusivulta - käsittämätöntä tietämättömyyttä ja suvaitsemattomuutta (fundamentalismia).

Näyttivät sentään palauttaneen huomautuksen jälkeen!

torstai, 12. tammikuu 2017

Potensseista ja poikuuksista

comedy-wildlife_02.jpg

Puhtaasti lihallis-inhimillisessä mielessä poikuuden menettäminen edellyttää ainakin jonkinasteista potenssia.

Voitaisiin väittää, että jumalallisen Poikuuden jälleen saavuttaminen edellyttää täydellistä impotenssia kaiken inhimillisen suhteen?

Kummassakin tapauksessa saatetaan olla tekemisissä uuden elämän luomistapahtuman kanssa: uuden ajallisen tai ikuisesti uuden ja pysyvän. Kummassakin koetaan autuuden asteita, joko hetkellisiä, tai pysyvää.

Inhimilliseen parisuhteeseen liittyvä poikuuden menetys on varsin tavallista ja yleisin ulkoisen elämänkokemisen mahdollistamiseksi tuiki välttämätöntä. Inhimillisen ja jumalallisen yhdistäminen lienee sitä vastoin erittäin harvinaista. Ihmiset ovat tosin kärsimättömyyttään madaltaneet jälkimmäisen tapahtuman kriteerit niin alas, että suuri osa ns. tosi uskovaisista katsotaan niiden ylittäjiksi.

Apostoli Paavali totesi aikalaistensa olevan yhä ensimmäisen Aadamin kaltaisia, eläviä sieluja, tuiki tavallisia ihmisiä, kun taas ihmisyyden lopullisena tavoitteena (ihmisenä ollen) Paavalin mukaan olisi tuleminen viimeiseksi Aadamiksi, eläväksi tekeväksi hengeksi (1. Kor. 15:45-). Hän puhui inhimillisen tajunnan vaihtumisesta jumalalliseksi tietoisuudeksi hengessä, eli Kristuksen päälle pukemisesta.

Tuomaan evankeliumi kirjoittaa: ”Minä valitsen teidät, yhden tuhannesta ja kaksi kymmenestätuhannesta, ja valitut tulevat seisomaan yhtenä ainoana (n:o 23).”

Sanonta voitaisiin tulkita siten, että henkinen opettaja – oli se sitten ulkoinen tai sisäinen – kelpuuttaa oppilaikseen keskimäärin yhden henkilön tuhannen yksilön perusjoukosta. Oppilaista keskimäärin kaksi kymmenestätuhannesta yltää yhden elämän aikana ihmisyyden korkeimpaan tavoitteeseen, ”seisomaan yhtenä ainoana”, äärettömän todellisuuden jakamattomassa ykseydessä, ainoassa t0dellisessa ”pyhäin yhteydessä.”

Mikäli yhdistämme nämä kaksi edellä kuvattua valintaperustetta, voisimme päätellä, että keskimäärin ainoastaan yksi viiden miljoonan yksilön perusjoukosta voi tulla oikeutetuksi sanomaan: ”Isä ja minä olemme yhtä.”

Inhimillinen tietoisuus on eriytynyt muotosidonnaisen ajattelun ja ehdollistumisten myötä niin kauaksi todellisuuden sisäisestä ydinolemuksesta, ettei se ilman pitkällistä sisäistä prosessia kykene tempautumaan irti omista rajoituksistaan – ainakaan pysyvästi.

Rajaton henki ei luonteensa mukaisesti ”häpäise itseään” yhdistymällä johonkin ehdolliseen. Mestari Eckhart sanoi eräässä saarnassaan, ettei jumala oikeastaan (äärimmäisessä merkityksessä) edes havaitse syntistä ihmistä – inhimillistä tajuntayksikköä – silloin, kun se vielä toimii aineellis-psyykkisten ilmiöiden piirissä.

Moni saattaa pitää tämänkaltaisia tulkintoja jopa masentavina ja pahasti liioiteltuna, mutta meidän tulisi ymmärtää, että kyseisessä sanonnassa kuvataan koko inhimillisen kehityksen äärimmäistä tavoitetta, täydellistä yhdistymistä jumaluuteen – sitä, mihin Vuorisaarnakin viittaa (olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen isänne täydellinen on, Matt. 5:48).

Arkihavainto voi nopeastikin vahvistaa, että keskuudessamme liikkuu kyllä paljon hyviksi luonnehdittavissa olevia ihmisiä, mutta joka suhteessa täydellisiä tuskin ainuttakaan.

Johanneksen ilmestyskirjassa on omituinen kuvaus pitkiin valkeisiin vaatteisiin pukeutuneista, jotka ”ovat tulleet suuresta ahdistuksesta, pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä.”

Joukko tarkoittaa juuri noita täydellistyneitä, jotka ovat oppineet kantamaan kaiken elämän tuoman ahdistuksen, näkemään ilmiöiden suhteellisen merkityksen ja karistamaan itsestään kaikki egoon ja maalliseen kokemukseen rakentuneet ehdollistumat.

Heidän vaatteensa ovat valkoiset, koska heissä ei ole enää minkäänlaista vetovoimaa ulkoisen elämän kokemisen suhteen, niin että he voisivat milloin tahansa luopua siitä kuin kymmenen sentin kolikosta.

Voidaan tulkita jopa niin, että persoonallinen minä-tunne on se karitsa, josta on kyettävä sisäisesti irrottautumaan, mikäli aikoo ylittää tavallisen hyvän ihmisen ja ihmisyyden korkeimman mahdollisuuden välisen rajan. Toisaalta voidaan tulkita universaalin Kristuksen olevan tuo karitsa, joka vuodattaa olemuksensa (verensä) omista rajoituksistaan tyhjentyneeseen inhimilliseen sieluun, valkaisten puhtaan hengen käyttöalustaksi.

Edellistä Ilmestyskirjan tekstiä käytetään usein siunaustilaisuuksissa – ja pyydetään, että poisnukkunut saisi liittyä näiden valkeavaatteisten joukkoon. Eihän pyyntö tietenkään ketään vahingoita, mutta sen esittäminen pelkän ulkonaisen tavan vuoksi lienee liian ylös kohotettua optimismia tai tietämättömyyttä siitä, kuinka harvinaislaatuisesta joukosta on kyse.

Kukin inhimillinen olento saavuttanee maallisen vaelluksensa päättymisen jälkeen itselleen ominaisen ja soveltuvan ”autuuden”, mikä ei – autuudestaan ja pitkäkestoisuudestaan huolimatta - välttämättä ole vielä koko inhimillisen prosessin korkein tavoite ajallisuuden ylittävässä tilassa.

Me käsitämme ikuisuuden helposti iankaikkiseksi tehdyksi ajaksi, mitä se ei tietenkään tarkoita, sillä aika on vain erillistyneen universumin (alkuräjähdyksen seurauksena) tuottama rajoitus, joka inhimillisen tietoisuuden kohdalla on johtunut tajunnan takertumiseen ulkoisten tai sisäisten tapahtumien, eli ilmiöiden peräkkäisyyteen.

Ikuisuudessa, olemisessa, jossa ei ole lainkaan aikaa, ei luonnollisesti ole tapahtumiakaan, eikä ainoatakaan erillistä muotoa tai olentoa. Siinä ”Isä ja minä olemme yhtä” – ja kaikki muutkin, jotka ovat etsineet ja todella löytäneet tuon alkuperäisen ykseyden. Omassa ykseydessään (ainoassa sellaisessa) Jumala ei varsinaisesti (Itsenään) tee mitään, sillä kaiken ilmentyvän, ajassa ja tilassa tapahtuvan toiminnan perusta on tuossa Sanaksi (Logokseksi) kutsutussa Perimmäisen ajattomassa heijastumassa.

”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus,”

julistaa Johanneksen evankeliumin alku kuvaten ikuista alkukuvaa hengessä, johon kaikki ilmennyt perustuu ja johon kaikki viime vaiheessa – alkuperäisen poikuutensa jälleen saavuttaneena – palaa takaisin.

keskiviikko, 11. tammikuu 2017

Typeryys on väistyvä ominaisuus?

do7.jpg

Uskonnollisissa, filosofissa ja poliittisissa näkemyksissä löytyy eroja siinä, miten kukin niistä määrittää uskomustensa kohteet, miten vahvasti ajatuksiin sitoudutaan, ja miten sitoutumista ilmennetään ulkonaisessa ja sisäisessä elämässä.

Uskonnollisia perusajatuksia markkinoidaan varsin yleisinä ja yksiselitteisinä pääsylippuina tilapäisen kärsimyksille alttiin olemisen tilasta ikuiseen autuuteen. Joukkoliikkeiksi järjestäytyneiden uskontojen piirissä perusajatuksia iskostetaan ihmisille valitettavan usein pikemminkin pelon keinoin kuin kannustamalla kutakin yksilöä ”ylentämään sydämensä Jumalan puoleen.”

Uskonnollinen mieli etsii kaiken katoavaisen ja kaoottisen takaa jotakin harmonista ja vakaata, jota ei välttämättä tarvitse sanoin määritellä. Etsintää voidaan yksilöstä riippuen suorittaa niin älyn, tunteen kuin toiminnankin puitteissa.

On jopa rikos ihmisyyttä vastaan – ja tätä rikollisuutta ilmenee paljon - jos pyritään rajoittamaan sekä etsintätavat että löytymisen tunnusmerkit aivan liian tiukoiksi. Sellainen voi tietenkin lujittaa yhteisön identiteettiä, mutta palvelee vain harvoin yleistä ja kollektiivista elämän ylentämistä.

Ajattelun rajoittaminen ja rajojen määrittäminen kiinteiksi ajattelu- ja käyttäytymismuodoiksi on ihmiselle hyvin tyypillistä. Se saattaa johtua ”hengellisestä laiskuudesta”, mutta luo joka tapauksessa jonkinlaista turvallisuuden tunnetta.

Taipumuksen ikävät seuraukset syntyvät siitä, että rajoittuneet ihmiset pyrkivät saamaan rajoilleen myös muiden ihmisten hyväksynnän ja vaativat sitten joukkovoimaan ja jopa väkivaltaan turvaten kaikkia pysyttäytymään aitauksen sisällä.

Jo muinaiset yhteisöt rakensivat asumustensa ympärille aitauksia ja muureja suojaamaan ulkopuolisilta uhkatekijöiltä. Sellainen oli luonnollista ja perusteltua. Ihmiset ovat valitettavasti alkaneet soveltaa toimivaksi havaitsemaansa muurikulttuuria myös välttääkseen sisäisiä ristiriitoja, mistä sitten monet uskonnolliset ja poliittiset järjestelmät ovat saaneet alkunsa.

Miten voisi toisten ihmisten määrittelemään muottiin pakotettu mieli milloinkaan vapautua? Ihmisen tulisi ensin sietää ainakin itseään, niin ettei hän sisäisesti tai ulkonaisesti lähde itseään ja kohtaamiaan asioita pakoon. Vain siltä perustalta hän voi vähitellen oppia sietämään muitakin.

***

Skeptikot voivat väittää, että näkymättömien totuuksien ja olotilojen etsiskely kertoo lähinnä ihmiselle tyypillisestä halusta paeta epämiellyttäviksi koettuja asioita. Halun kohteita rakennellaan tai siirretään kuvitteelliselle tasolle, elleivät konkreettiset tyydytä tai ole helposti saavutettavissa.

Jokainen ihminen kuitenkin uskoo johonkin, vaikka hän uskottelee olevansa täysin vapaa kaikista uskomuksista. Ateisti uskoo, ja agnostikko epäilee, ettei mitään tunnetusta poikkeavaa ole olemassa.

Mitkään ulkoiset uskonnolliset toiminnot eivät ole itseisarvoja. Niissä ei sellaisinaan ole ”elämää itsessään.” Muotojen ja ideoiden merkitys on siinä, millaisia jälkiä ne saavat aikaan itse kunkin sisäiseen olemukseen.

***

Luonnon valinnan pyrkimyksenä on sopeutuminen yhä paremmin ympäröivään elämään. Saman tendenssin voisi olettaa pätevän myös sisäisen luonnon, yksilöllisen ja kollektiivisen tietoisuuden puitteissa: parhaiten elämään soveltuvat ominaisuudet osoittautuvat aikaa myöden kestävämmiksi kuin kelvottomat.

Ihmisen ei ole tarpeen sitoa itseään tiukasti ja lopullisesti mihinkään kiintoajatukseen tai aatteeseen, koska sellainen usein estää häntä omaksumasta mitään uutta – vanhat leilit eivät kestä uutta viiniä! Uusikaan ei tietenkään ole mikään itseisarvo, mutta ihmisen mielen ovet olisi hyvä jättää edes sen verran raolleen, että niistä voi päästä sisään hyvin perusteltuja virikkeitä – ainakin testihypoteeseiksi.

***

Kaikki ulkoinen, käsitteiksi muovattu tieto on suhteellista ja ajan mittaan muutoksen alaista. Siten ei ole mikään ihme, että kristinuskon perustajaksi uskottu Nasaretin Jeesus kehotti olemaan vannomatta mitään.

Uskonnoissa esitetään perusteemat kuitenkin usein muuttumattomina totuuksina. Kristinuskon yhteydessä on syytä muistaa, että tunnustuksiin kirjatut ajatukset ovat käyneet läpi useita muutosprosesseja lähtiessään Jeesukseen liitetyistä perimän sirpaleista ja häntä varhaisemmista aineksista, joita sitten evankelistat, Paavali, kirkkoisät ja myöhemmät kirkolliskokoukset muokkasivat vastaamaan omia käsityksiään ja intressejään (kuin myös keisarien intressejä). Uskon muotoutumisessa suurin osa varhaisista kirjallisista tulkinnoista syrjäytettiin.

***

Filosofi Nietzsche totesi, että Jeesus kuoli aivan liian nuorena. Ajatus on perusteltavissa ainakin sillä, että hänestä jäi vain vähän todella autenttiseksi luokiteltua perimätietoa, ja ettei hän itse – eivätkä edes hänen oppilaansa – kirjoittaneet perusajatuksia ylös (publikaani Matteus lienee kirjoittanut jotakin, mutta teksti on kadonnut). On tietenkin selvää, että jos Jeesus olisi kuollut luonnollisesti vanhuuteen, niin koko kristinuskosta olisi tullut toisenlainen – tai sitä ei olisi muodostunut lainkaan.

***

On lohdullista ajatella, että pitkien ajanjaksojen kuluessa elämän sisäinen dynamiikka pitää todennäköisesti huolen siitä, että vaikka aaltoliikettä tapahtuu, niin typeryys kuitenkin väistyy orastavan viisastumisen tieltä – tosin hävyttömän hitaasti!

Jaakob (Vanhurskas) tosin esitti kirjeessään, että ennen todellista viisautta ihmisessä kehittyy lähinnä ”riivaajien viisaus”, älyllinen tai mentaalinen kyky, joka ei vielä ole kovin luotettava, kuten niin monet nykyajan ongelmat selvästi osoittavat. Ihmisyyden lopullisena tavoitteena (ihmisenä) onkin aivan toisenlainen viisaus, joka ei pohjaudu ajallisten ilmiöiden keskeiseen vertailuun, vaan ilmenee suorana ja erehtymättömänä sisäisenä tietoisuutena kaikkien asioiden todellisesta luonteesta.