Me tunnemme varmaan tämän Paavalin kuuluisan julistuksen ensimmäisessä Korinttolaiskirjeessään: ”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen.”

Me tunnistamme lauseen sanallisen muodon, mutta todennäköisesti vain harvat ovat vakavissaan tavoitelleet sanoman todellista merkitystä ja tarkoitusta. Lauseen ydin on tietenkin sanassa rakkaus. Vulgata käyttää sanaa Caritas, joka on englantilaisiin raamattuihin käännetty hyväntekeväisyydeksi, armeliaisuudeksi, tai ihmisystävällisyydeksi (charity). Luther käyttää sanaa rakkaus (Liebe). Mutta miten Paavali itse tahtoi asian ymmärrettävän? Tarkoittiko hän vain tavanomaista tunnetta, jota ihmiset kokevat yhteydessään toisiin, heille tärkeisiin ihmisiin ja asioihin? Vai olisiko sanalla jokin paljon syvällisempi merkitys, jota sanan jokapäiväinen käyttö ei tavoita?


Apostoli yrittää selittää tarkoitustaan antamalla rakkaus-sanalle muutamia tarkentavia määreitä, jotka tosin useimmiten saavat liian vähän huomiota: ”Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.”

Näiden tarkenneiden nojalla on helppo havaita, että Paavalin kuvaama rakkaus eroaa monin tavoin tavallisesta inhimillisestä kiintymyksestä. Me ihmiset emme ole rakastaessamme kovinkaan kärsivällisiä, vaan odotamme halumme täyttymystä mahdollisimman nopeasti. Rakastavaiset hakevat omaa hyväänsä heijastamalla omat täydellisyysodotuksensa rakkautensa kohteisiin – ja aivan liian usein tämä odotuskuva osoittautuu enemmän tai vähemmän kuvitteelliseksi, koska se olikin valtaosin oman mielen tuote vailla riittävää todellisuuspohjaa. Kuvitteelliset odotukset kantavat oman aikansa, mutta jossakin vaiheessa ero todellisuuteen käy liian selväksi. Eipä aikaakaan, kun alkaa nousta esiin kielteisiä ajatuksia niiden mielessä, jotka jonkin aikaa sitten vannoivat ikuista rakkautta. George Bernard Shaw kirjoitti kirjassaan (The Importance of Being Earnest) tyypillisen brittiläiseen tapaan, että avioliitot on solmittu helvetissä! Ehkäpä hän oli nähnyt ja kokenut, että aivan liian monet kiihkeät suhteet päätyvät katastrofiin, koska ne olivat rakentuneet väärien odotusten, harvakuvitelmien varaan.


Me voimme toki sanoa iloitsevamme totuuden voittokulusta, mutta todellisuudessa olemme täysin tyytyväisiä, mikäli asiat menevät meidän omien toiveidemme mukaisesti. Paavalin tarkoittama totuus lienee tässä kohotettu hyvin korkealle, jopa niin yleväksi, ettei sitä voida ajatuksin kuvata. Asettiko hän meille vain jonkin kaukaisen päämäärän tavoiteltavaksi - niin että meidän pitäisi kehittää ja jalostaa tapojamme ja toimiamme yhä sivistyneempään ja hienostuneempaan suuntaan? Se saattoi olla yksi hänen tavoitteistaan, mutta ei varmaankaan tärkein.

Meidän tulisi ymmärtää, että Paavali kirjoitti olemassaolon äärimmäisistä perustuksista, siitä elämänkäsityksestä, joka on täysin erilainen kuin ehdollistumiemme luoma maailmankuva. Helisivä vaski ja kilisevä kulkunen kuvaavat hänen sanomassaan tavanomaista inhimillistä elämäntapaa, joka perustuu tämän ulkonaisen maallisen elämän tuottamiin ajatusmalleihin ja tunteisiin.


Paavali kohottaa rakkauden kaikkien muiden ominaisuuksien yläpuolelle, mikä osoittaa, että hän puhuu koko elämän ydinolemuksesta – rakkaudesta, joka on löydettävissä ajan ja ajatusten tuolta puolen – ikuisesta olemuksesta. Todellakin – Paavalin kirjoittaa tässä jumalaisesta rakkaudesta, joka syleilee erotuksetta kaikkia olentoja. Eräs nykyisin hyvin suosittu henkinen opettaja, Eckhart Tolle puhuisi olemisesta läsnä tässä hetkessä päästämällä irti aikasidonnaisen kokemuksen luomista, ehdollistuneista ajatustottumuksista, jotka värittävät ja vääristävät kaiken oikean havainnoinnin.

On varsin helppo todeta, että tämänkaltaisen rakkauden on lähes mahdotonta tulla ilmi jokapäiväisessä elämässä, mikäli ajattelemme ihmisjoukkojen tavanomaista käyttäytymisen ja ymmärryksen laatua, joka pohjautuu ja rajoittuu kulttuurin luomiin ja muovaamiin kiintoajatuksiin ja tunteenilmauksiin.


Jokainen voi huomata, etteivät ihmiset noudata evankelista Luukkaan ilmaisemaa kehotusta: ”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Sen sijaan ihmiset toimivat Mestari Eckhartin kuvaamalla tavalla: ”Rakastamme jumalaa kuin lehmää – siltä saamamme maidon takia!” Eivätkä ihmiset kykene rakastamaan lähimmäistä kuin itseään, koska he eivät todellisuudessa edes tunne itseään, eivätkä siten voi edes teoriassa yltää rakkauden sisäiseen ydinolemukseen.

Kaikki inhimillinen rakkaus voi ajan myötä kääntyä vastakohdakseen, ja sillä on lisäksi ikävä ominaisuus vaatia vastapalveluksia – toisin sanoen: käydä kauppaa!
Voimme havaita, että edellä siteeratut raamatun kohdat kuvaavat varsinaisesti jumalaista rakkautta tavoitteeksi niille ihmisille, jotka alkavat perin pohjin kyllästyä oman mielensä vankeina olemiseen.

Määrittäessään rakkautta näin monin ilmauksin Paavali koettaa kertoa jostakin, joka on löydettävissä kaiken tämän iänikuisen muutoksen ja häviävyyden takaa: todellisesta elämästä ja rakkaudesta, joka ei enää nojaudu vastakohtiinsa. Hän puhuu siitä rakkaudesta, jossa kaikki on pysyvässä rauhassa ja sopusoinnussa. Me voisimme kutsua sen huipentumaa tietoisuudeksi, jossa Isä ja Poika ovat yhtä, ja jossa mekin – ajan ja tilan tuolla puolen salaisessa hetkessä yhdistyneinä – olemme yhtä Heidän kanssaan.

Kirjoituksia monista muista aiheista ks.


https://www.netikka.net/studiomielty/kotis8.html