herran%20k%C3%A4dell%C3%A4.jpg

Yleisimmässä mielessä pelastuminen käsitetään välttymisenä joltakin epämiellyttäväksi koetulta asialta – on se sitten luonteeltaan konkreettista tai mielen aluetta koskevaa.

Ihmisyhteisöiden konkreettiselle toimintasektorille on rakenneltu pelastuslaitoksia, -palveluita ja -joukkoja, sairaaloita ja hoitolaitoksia, joiden tehtävänä on huolehtia ennen muuta ihmisten fyysisen puolen varjelusta.

Mielen alueella toimii mm. pelastusarmeijan, kirkon, uskontokuntien ja mielenterveyshuoltoon keskittyviä sekä kulttuurin piiriin luettavia organisaatioita. Kristillinen kirkko lupaa tosin ehdollisen pelastuksen sekä mielelle (tajuisuudelle) että fyysiselle olemukselle.

***

Konkreettisista pelastustapahtumista voidaan saada todisteita uutisista ja potilaskertomuksista. On tietenkin huomioitava se, että fyysisen puolen pelastamiselle näyttäisi jossakin vaiheessa tulevan vastaan ylitsepääsemättömät rajat.

Hengellisten piirien esittämät pelastukset jäävät useimmiten uskon tai subjektiivisten todistusten varaan. Lisäksi ne määritellään yleensä ikuisiksi (kuten myös niiden ulkopuolelle jäämiset).

***

Wikipedia määrittelee uskonnollisen pelastusajatuksen sellaiseksi, missä ihminen pelastuu Jumalan hänelle hänen ”luonnollisen syntisyytensä” johdosta määrittelemästä rangaistuksesta takaisin Jumalan yhteyteen eli taivaaseen.

Toinen vaihtoehto olisi niin sanottu kadotus, josta ainakin luterilaisen näkemyksen mukaan voidaan pelastua ainoastaan uskomalla kristinuskon perustajaksi määriteltyyn persoonaan, Nasaretin Jeesukseen, sekä hänen suorittamaan sovitustyöhön ja ylösnousemukseen.

Roomalaiskatolinen tulkinta sisältää lisänä kuoleman jälkeisen kiirastulitilan, jossa syntinen sielu voi ainakin lievissä tapauksissa puhdistautua maallisista epäpuhtauksistaan.

***

Wikipedia väittää, että raamatun terminologiassa sielu viittaisi ihmiseen (holistisena) kokonaisuutena, kun se myöhemmissä vaiheissa on ”populaareissa tulkinnoissa” käsitetty sisäiseksi olemukseksi.

Tämä väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä ”holistinen” näkemys on myöhäisempi kuin lihallisenkin kehon (taivaaseen) mukaan ottava (ks. Otavan Ensyklopedia/kuolema/Laasonen).

***

Jeesuksen ylösnousemuksen tulkinta konkreettiseksi, fyysisenkin kehon henkiin herättämiseksi, lienee osa evankelistojen itsensä rakentamaa kerrontaa. Jeesuksen ylös noussut olemus kuvataan yleensä selvästi fyysisestä poikkeavaksi (hätinä tunnistettavaksi).

Kirkollisissa piireissä korostetaan usein Johanneksen evankeliumin kohtaa, missä epäilevä Tuomas on pantu konkreettisesti koskettelemaan Jeesuksen kehoa. Johannes lienee tosin rakentanut episodin ainoastaan korostamaan sitä, ettei konkreettinen läheisyys tai seuraaminen ollut niin tärkeätä kuin ajattomien asioiden välitön tiedostaminen omassa sisäisyydessään – usko ilman ulkoisia uskon kohteita.

***

Wikipedia erittelee lähinnä kristillisiä pelastusnäkemyksiä, joissa korostetaan joko armon, uskon tai Kristuksen merkitystä – katolisten ottaessa mukaan myös opin kiirastulesta. Tällaiset korostuserot voidaan luokitella lähinnä makuasioiksi, ellei esim. uskolle haeta käsitteen syvimpiä merkityksiä välittömänä omakohtaisena tietoisuutena (uskosta, toivosta ja rakkaudesta ks. esim. Ristin Johannes: Hengen yö).

***

Pelastuminen juutalaisuudessa määritellään Wikipediassa pelkästään ”kansalliseksi hyvinvoinniksi”, jossa yksilöiden kuoleman jälkeinen kohtalo jää vaille huomiota.

Näkemys on pahasti yksinkertaistettu. Juutalaiset saattavat tosin pitää itseään pelkän kansallisuuden ja sen historian nojalla Jumalan suhteen erikoisasemassa (omaisuuskansana). Kuoltuaan hän saattaa tuonelassa kohdata Mooseksen ja joutua näkemään rikkomuksensa tämän antamia lakeja kohtaan. Kärsittyään hän kuitenkin voisi päästä osalliseksi kaikesta hyvästä (tosin kovin maallisesti määritellystä).

***

Kristinusko ”peri” juutalaisuudesta ajatuksen sijaissovituksen mahdollisuudesta sekä äärettömän suvaitsemattomuuden kaikkia poikkeavia näkemyksiä kohtaan.

***

Wikipedian mukaan islamilainen pelastusnäkemys muistuttaa kristillistä ainakin taivastavoitteen suhteen. Hekin ovat tulkinneet paratiisinsa kovin lihallisesti. Joidenkin näkemysten mukaan siellä on miespuolisen kehonsa uhraajaa odottamassa joukko neitsyitä (miehet eivät aina huomaa, että ”käyttövälineet” tuli tuhotuksi).

Perusnäkemys marttyyriuden autuuttavuudesta on tosin alun perin lainattu suoraan kristinuskosta.

***

Kristinuskoa ja islamia vanhempien uskontojen pelastusnäkemyksistä Wikipedia ei mainitse mitään. Saattaa olla niin, että sivusto on asian suhteen samalla kannalla kuin Kristinusko.fi.

Sivuston kirjoittajan mukaan hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa ”pelastus” merkitsi nirvaanisen tilan saavuttamista, jonka kristityt kovin mielellään (tahallaan) tulkitsevat ”tyhjiin raukeamiseksi – jopa kristittyjen määrittämäksi helvetiksi” (helvetti on tosin tyhjyyttä ikävämpi vaihtoehto, koska se kuvataan ikuisena kärsimyksenä).

Kirjoittaja kehtaa jopa väittää, että buddhalaisuus on ateistinen oppi, koska sen jumalakäsitys ei ole yhtä ihmismäinen kuin kristityillä (jotka ovat omaksuneet sen suoraan juutalaisten Vanhasta Testamentista). Buddhalaisilla oli tosin Jeesuksen kanssa hyvin samantapaista elämänfilosofiaa suosittanut perustaja, Gautama Buddha.

Mikäli oppi pyrkisi vain kaiken ”annihilaatioon”, olisi omituista, että mm. Dalai Laman kirjassa ”Opetuksia elämästä” kerrotaan jopa kahden laatuisista ylösnousemusruumiista (sambhokaya ja nirmanakaya, ks. Madhiamikan avain).

Hiemankin tarkempi tutustuminen itämaisiin näkemyksiin saattaisi johtaa päätelmiin, joissa kristillinen, inhimillisistä kuvitelmista puhdistettu näkemys taivaasta hengen ykseytenä alkaisi muistuttaa itämaista, ajallisista ehdollistumista vapautunutta sisäistä ja pysyvää olemisen tilaa.

Lisäksi lienee syytä ottaa vakavasti kaikissa evankeliumeissa esiintyvä Jeesuksen itsensä vaatimus, jonka mukaan ihmisen tuli kadottaa katoavainen elämänsä – raueta sen suhteen tyhjiin – että hän voisi sisäisesti vaihtaa sen (Jumalan armosta) katoamattomaan (elämään itsessään – nirvanaan).

Useat kristitytkin opettajat (mm. mestari Eckhart ja Böhme) vertasivat Jumalaa ”tyhjyyteen” pyrkiessään korostamaan sitä, ettei Jumala Itsessään ollut ”sitä tai tätä” – mitään ajallisin käsittein määriteltävissä olevaa.

***

Ensimmäisessä Korinttolaiskirjeessä Paavali vakuuttaa, ettei liha ja veri voi periä Jumalan valtakuntaa, eikä katoavaisuus peri katoamatonta. Mikäli kristinuskon tärkein tulkitsija on käsittänyt oikein, lienee täysin turhaa puhua lihallisen kehon (tai edes siihen samastuvan mielen) ylösnousemuksesta (epäilijät kysyköön asiasta haudankaivajilta).

***

Suomessa kesän suuret uskonnolliset joukkokokoontumiset todistavat, että perinteiselle tunnustukselliselle uskonmuodolle löytyy vielä verraten paljon seuraajia.

Tavanomaisen kirkollisuuden piirissä seurakuntalaisten näkemykset saattavat olla jo väljähtyneitä, mikäli niitä on ylipäänsä vaivauduttu omakohtaisesti edes pohtimaan. Monet tyytyvät muutamiin seremonioihin, joita kirkko on polvesta toiseen tarjonnut elämän kohokohtien juhlistamiseen.

***

Ajatusta pelastumisesta tulisi uskontojenkin pohjalta miettiä vapautumisena aikaan samastuvan tajunnan rajoittumisesta menneen, nykyisen ja tulevaisuuden (ohimenevyyden) puitteisiin.

Vapautuminen ei merkinne (kuten helposti ajatellaan) kehon vanhenemisen lakkaamista ja ajallisen elämäntavan venymistä loputtomaksi, vaan tietoisuuden irtautumista kaikesta sellaisesta, joka on syntynyt ehdollistumisesta peräkkäisiin ja ohimeneviin ilmiöihin (perisyntiin).

***

Mitä tulee erilaisiin näkemyksiin ihmisten pelastusmahdollisuuksista, olisi ehkä jo korkein aika tarkastella niitä avoimesti ja ennakkoluulottomasti, jolloin niiden ydinteemoissa voitaisiin havaita huomattavasti enemmän yhteisiä piirteitä kuin eroavuuksia.

Ihmiskunnan historia on täynnä kauheita todistuksia siitä, mitä pienten erilaisuuksien korostaminen voi aiheuttaa.

Yhteisesti sovittuja näkemyksiä (tunnustuksia) on usein puolustettu kiivaasti (jopa verisesti), vaikka osa niistä olisi rakentunut hyvin heikoille perustuksille.

Hengellisissä asioissa ensimmäinen vaatimus on täydellinen rehellisyys ja riittävä avoimuus, jolloin ”leilit” eivät pääse kovettumaan niin, etteivät ne siedä mitään entistä todellisempaa.

Hengellisiä asioita ei milloinkaan voida esittää sellaisina kuin ne itsessään ovat, koska henki on luonteeltaan ajaton ja jakamaton – ei käsitteellinen.

Ihmisen tajuntaa voidaan ohjata – mikäli ihminen itse sallii sen ohjautua – henkisyyden suuntaan sanallisen opastuksen, vertauskuvien ja seremonioiden kautta, kunhan konkretisoinnissa ei sentään ajauduta tuulivoimalla toimiviin rukousmyllyihin saakka.