Kalervo Mielty

Suomalaisen elämäntyylin arvojen rapautumisesta

 

Professori Vihavainen kirjoitti Pohjalaisen kolumnissaan olevansa vakavasti huolissaan kansastamme, joka on kadottanut terveet käsityksensä hyvästä elämästä.

Yli sata vuotta sitten suomen nuorisolle esitettiin ihanteita, jotka silloin nopeasti saavuttivat vastakaikua. Niissä korostettiin jokaisen yksilön vastuuta omasta sisäisestä kasvustaan. Liikkeen alkuunpanijana (Waasan lehden artikkelillaan 1881) pidetään laihialaista lukiolaista, Juho Hietasta, joka katsoi muun muassa, ettei nuorisoa hillitä kielloilla ja käskyillä, vaan että heissä on herätettävä sisäisen kohoamisen tahto ja ohjattava heitä sitten omatoimisesti tätä toteuttamaan.

Nykyisin syytetään liian helposti ulkoisia olosuhteita, resurssien puutetta, mutta jo nuorisoliikkeen keskeisin hahmo, Santeri Alkio katsoi, ettei rahalla ja lainsäädännöllä muuteta todellista syytä, ihmisluonnetta, vaan jokaista tulisi kannustaa itse kasvattamaan omaa luonnettaan siten, että hän kykenee valitsemaan ja rakentamaan oman tiensä. Samalla ihmisen tulisi oppia kunnioittamaan yhtä hyvin ruumiillista kuin henkistäkin työtä, halveksimaan laiskottelua, tulemaan toimeen vähällä, ja pitämään ylellistä elämää lähinnä syntinä.

Useat nuorisoliikkeen johtajat suhtautuivat liikuntaankin varauksellisesti, koska pelkäsivät (syystä) sen jättävän henkiset harrastukset jalkoihinsa. He eivät osanneet kuvitellakaan, kuinka mahdottomiin mittasuhteisiin urheilun arvostus on päästetty kasvamaan.

On selvää, että korkean moraalin ja etiikan esimerkkejä tarvitaan tänään ja huomenna, sillä koskaan ennen ei suomalainen elämäntyyli ole osoittanut yhtä selviä rappeutumisen merkkejä. Tästä hiljattain nähty Juurikasvua-elokuva kuvauksineen ”Helsingin hengestä” toiminee yhtenä esimerkkinä.

Santeri Alkion mielestähän suurkaupunki saattaa turmella ihmisen luonteen – ihmisen käsityksen siitä, mikä elämässä on varsinaisesti tärkeää. Tästä toisena esimerkiksi käynee tieto, jonka mukaan osa pääkaupunkiseudun vihittävistä pareista käy etukäteen tarkistamassa vihkivän papin ulkonäön, ettei tämän olemus vain pilaisi heidän ”täydellisiä häitään”! Niinpä niin – todeksi on käynyt Nummisuutarien Eskon ”epikurolais-filosofinen” vastaus tiedusteluun häiden tarkoituksesta: ”Peli ja musiikki, ja palavat olkilyhteet aidan seipäissä!”

Asenteiden vinosuuntausta tuskin korjaa sekään, että arkkipiispamme huseeraa sutena susien (median) joukossa edellyttäessään esimerkin antoa etenkin poliittiselta johtajuudelta, kun juuri hänen itsensä edustaman laitoksen tehtävänä tulisi olla edellä käyminen ja suunnan näyttäminen ihmisyyden täyden mitan saavuttamisessa. Hän näyttää noudattavan piispojen taannoisia teesejä, joissa pyritään kohottamaan omaa profiilia lähinnä syyllistämällä valtiovaltaa ja kyseenalaistamalla sen toimintaoikeutukset esimerkiksi pakolaispolitiikassa.

Lähes kaikki suuret opettajat ovat korostaneet omakohtaisen pyrkimyksen tarpeellisuutta (etsikää niin te löydätte!). Arvojen degeneraatio heijastaa suoraan pyrkimyksen kieroutumista: pyrkimyksen liekki kelpaa lähinnä nautintojen roihun sytykkeeksi!

Me olemme hyviä vaatimaan esimerkillistä käyttäytymistä etenkin niiltä, joiden katsomme jollakin tavoin olevan yläpuolellamme. Siihen on tietenkin jonkinlaisia oikeutuksiakin, sillä sanotaanhan, että ”jolla paljon on, siltä paljon vaaditaan”. Mutta kohtuus kaikessa!

Yleisen elämänasenteen suhteen meidän pitänee kuitenkin itse kunkin asettua peilin eteen ja katsoa, mistä omat arvomme koostuvat, ja millaisina esimerkkeinä me toimimme lapsillemme ja nuorillemme – ja kaikille muillekin kanssaihmisillemme.

 

Kalervo Mielty

Isokyrö