Isä Meidän rukouksessa on Matteuksen ja Markuksen evankeliumeissa lause, joka on yleisesti käännetty tarkoittamaan ”jokapäiväistä leipää”.

Sanat ovat kreikaksi ”arton epiousion”, jossa sana epiousion on yksi raamatun erikoisimmista ilmauksista. Se esiintyy ainoastaan tässä yhteydessä. Tutkijat hakevat sanan merkitystä usein muista yhteyksistä, mutta raamatusta ei tälle sanalle löydy vastineita. Sille ei löydy selkeitä esikuvia muistakaan vanhoista kielistä.

Joidenkin tutkijoiden mukaan Jeesus olisi lausunut sanan hebreaksi, jossa sanaa vastannee ilmaus ”tamid”, jatkuva, alituinen. Mutta lausuiko Jeesus mitään hebreaksi, hänen kun uskotaan puhuneen äidinkielenään arameaa?

 On joitakin epämääräisiä toisen käden viitteitä (Jeromen kirje piispa Chromatiukselle) siitä, että 300-luvun lopulla olisi vielä ollut olemassa alkuperäinen hebrealainen Matteuksen evankeliumi, jonka silloinen Kesarean piispa Jerome olisi saanut lukea ja havaita ”pahasti harhaoppiseksi”.

Mutta vaikka publikaani Matteus olisikin saattanut kirjoittaa evankeliuminsa hebreaksi, ei se tarkoita, että Jeesus itse olisi käyttänyt tätä kieltä. Ainoa varma asia on se, että kreikankieliset evankeliumit on kirjoitettu useita vuosikymmeniä kuvaamiaan tapahtumia myöhempänä ajankohtana.

On erikoista, että latinalainen Vulgata kääntää kreikan ilmauksen Matteuksen evankeliumissa sanoilla panem supersubstantialem”, joka selkeästi tarkoittaa ”yliaineellista, taivaallista, henkistä leipää”. Luukkaan yhteydessä Vulgata sen sijaan kääntää ” panem cotidianum”, ”jokapäiväinen leipä”.

Muunkieliset käännökset ovat yleensä ”tyytyneet jokapäiväiseen leipään” huolimatta siitä, että evankeliumeissa korostetaan pikemminkin ”ylhäältä tulevaa leipää”, kuten Joh. 6:51. ”Minä olen se elävä leipä, joka on tullut alas taivaasta.”

Kaikkien kristityiden tuntema Isä Meidän rukous on hieman erikoinen siinä mielessä, että se Matteuksella seuraa välittömästi  Vuorisaarnaa, jossa kehotetaan varsin yksiselitteisesti sulkeutumaan rukoiltaessa kammioonsa ja olemaan latelematta mitään sanoja pakanoiden tapaan.

Miksi kuitenkin annetaan tämä ”sanallinen litania”, joka eroaa myös laadullisesti Vuorisaarnan sävystä? Vaikuttaa hieman siltä, että rukous on lisätty vasta myöhemmissä seurakunnallisissa yhteyksissä ”seremonialliseen käyttöön”. Rukous ei liioin ole sanomaltaan kovin omaperäinen, koska sille löytyy esikuvia aina egyptiläisistä hautakirjoituksista saakka (Seti I haudasta).

Velkojen ja syntien - periaatteessa siis oman vajavaisuutemme - anteeksi pyytäminen on lähes aina kuulunut uskonnollisten vaatimusten piiriin. On luonnollista, että ihmisen tulee kasvaa mieleltään sellaiseksi, ettei hän kanna kaunaa omalle kohdalleen osuneista kolhuista. Mutta tässä esitetyn kaltainen "vaihtokaupan teko Jumalan kanssa", vastavuoroisuus, eli pyyde lienee hieman liian pitkälle vietyä analogiaa.

Rukous päättyy sanoihin: ”Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.” (jatko lienee myöhempää lisäystä)

Vapautuksen pyytäminen kiusauksiin joutumisesta on ajatuksena varsin kyseenalainen. Miten ihminen voisi tulla kiusausten voittajaksi, ellei häntä koskaan asetettaisi koetukseen?

Esimerkiksi Jaakobin kirje käskee suorastaan iloitsemaan kiusauksiin joutumisesta, koska ihminen niiden kautta saa mahdollisuuden oppia voittamaan heikkouksiaan ja saavuttamaan kärsivällisyyttä.

Isä Meidän rukous voi tietenkin toimia ”käyttökelpoisena henkistämisvälineenä” johtamalla ajatukset pois ”kaikkein jokapäiväisimmästä leivästä” tai siten, että ihminen yrittää kurottautua pelkän sanallisen ilmauksen ”taakse”.

Voitaisiin esimerkiksi miettiä, mitä tarkoittaa ”Meidän Isämme” ja millaista on Hänen olemisensa? Millainen paikka on taivas, ja onko se ollenkaan paikallistettavissa? Mitä tarkoittaa nimen pyhittäminen? Miten taivasten valtakunta voi tulla näkyviin ilmenneessä elämässä? Mikä on Jumalan tahto ja sen suhde inhimilliseen tahtoon, jne.?