Kristillistä kirkkoa, etenkin sen roomalaiskatolista haaraumaa lukemattomine sivuhaaroineen ei hyvällä tahdollakaan voida historian valossa luonnehtia suvaitsevaisuuden linnakkeeksi. Sen piirissä on hyvin pitkään katsottu oltavan ainoalla oikealla asialla, jonka suhteen ei ole ollut tarpeen, eikä edes oikeutusta harjoittaa vapaamielisyyttä.


Suvaitsemattomuuden juuria voidaan nykytutkimuksen valossa löytää jo itse evankeliumeista, sekä ensimmäisellä kristillisellä vuosisadalla (Paavalin aikaan) alkaneesta opin juutalaistamisesta, ja siihen liittyvästä vanhatestamentillisten käsitysten esiinnoususta.

Suuri osa suvaitsemattomuuden pääjuurista on löydettävissä Mooseksen kirjoista, niiden epämääräisistä ja kiistanalaisista kuvauksista juutalaisen paimentolaiskansan usein varsin karkeista palvontatavoista. Ja ennen kaikkea niistä uskontoon liitetyistä painostuskeinoista, joilla juutalais-kansallista identiteettiä katsottiin muinaisina aikoina oikeutetuksi ylläpitää.

On ihmeteltävää, että länsimaiset sivistykset ja etenkin sivistyneistöt ovat näinkin pitkään alentuneet pitämään Mooseksen kirjoja kokonaisuutena jumalallisena ilmoituksena. Ei tarvita kovinkaan suurta perehtyneisyyttä historiaan, tai aatehistoriaan – saati selvää järkeä - sen toteamiseen, että suuri osa niiden jumalallisten ilmoitusten perusperiaatteista on lainattu naapurikulttuurien piiristä (esim. luomiskertomus ja mahdollisesti myös Mooseksen lait), ja että valitettavan suuri osa puhtaasti uskonnollisestakin sanomasta kuuluisi, ellei mustan, niin ainakin harmaan magian piiriin (esim. 2. Mooseksen kirjan verta tihkuvat uhrimenot).

Yhtenä kauheimmista kristillisen oikeusajattelun perustana käytetyistä kohdista voidaan esittää 4. Moos. 25:5-9.


”Niin Mooses sanoi Israelin tuomareille: "Surmatkoon jokainen miehistään ne, jotka ovat antautuneet palvelemaan Baal-Peoria. Ja katso, muuan mies israelilaisista tuli ja toi veljiensä luo midianilaisen naisen, Mooseksen ja kaiken israelilaisten seurakunnan nähden, kun nämä olivat itkemässä ilmestysmajan ovella. Kun Piinehas, pappi Aaronin pojan Eleasarin poika, näki sen, nousi hän kansan keskeltä ja otti keihään käteensä ja seurasi tuota Israelin miestä makuusuojaan ja lävisti heidät molemmat, Israelin miehen ja sen naisen, vatsan kohdalta. Silloin taukosi israelilaisilta vitsaus. Ja niitä, jotka kuolivat tässä vitsauksessa, oli kaksikymmentäneljä tuhatta.”


Huomion arvoista otteessa on lisäksi se, ettei kertomuksessa sinänsä edes langeta minkään vieraan jumalan palvelukseen, vaan pelkästään ”deittaillaan” vierasheimoisen naisen kanssa.

 

Kansallisen identiteetin puhtaana pitäminen oli täten viety äärimmilleen, ja siinä toimessa Jumalaa käytettiin karkeasti hyväksi oikeuttamaan kaikki ylimitoitetutkin toimenpiteet.


Tällä yksittäisellä raamatunkohdalla on myöhemmin voitu perustella mitä tahansa hirvittävyyksiä sellaisina aikoina, jolloin luonnonkatastrofeja (esim. katoja), tai muita yleisiä vitsauksia on ilmentynyt. Silloin on kuka tahansa vähänkin poikkeava henkilö kelvannut syypääksi ”Jumalan vihaan” – ja millaisen Jumalan? Sellaisen, joka on luonteeltaan usein paljon pahempi kuin ihminen; kiivas ja kostonhimoinen, joka psykopaatin tapaan ylireagoi kaikissa toimissaan. Mooseksen kirjojen antaman kuvan kautta Jumalan määritteleminen ”rakkaudeksi” vaikuttaa huonosti perustellulta.

Mitä sitten tulee evankeliumeihin, joita yhä monet pitävät silminnäkijöiden kuvauksina Jeesuksen syntymästä, elämästä ja kuolemasta? 


Nykytietämyksen mukaan voidaan eittämättä sanoa, ettei yksikään evankelista ollut ensikäden dokumenttikirjoittaja (saati apostoli), sillä tekstit laadittiin varhaisimmillaan vasta juutalaissotien aikaan, noin v. 70 jKr. (Markus). Evankelistat luonnollisesti sovittivat sanomansa vallinneeseen tilanteeseen ja ajatussuuntauksiin.


Uuden Testamentin sanoman kietominen Vanhaan Testamenttiin - ikään kuin jatkeeksi ja toteutumaksi – on evankelistojen tietoista manipulaatiota, jonka tarkoituksena oli rakentaa historiallinen perusta Jeesuksen olemukselle ja toiminnalle - ja samalla jumalallinen yksinoikeutus hänen perinteensä varaan syntyneelle uskonnolliselle liikkeelle.


Juutalaissotien aikaan, ja välittömästi niiden jälkeen oli vaarallista tulla samastetuksi lahkoon, jonka perustajan roomalainen oikeus oli tuominnut kuolemaan kapinallisena, juutalaisten kuninkaana.

 

Tästäkin syystä evankelistat pyrkivät korostamaan, ettei Jeesus ollut millään tavalla roomalaisvastainen (tosiasiallisesti tuskin olikaan), ja että syntyneen liikkeen kannattajat syyttivät tuomiosta ennen kaikkea kanssa-juutalaistensa johtajia - valitettavasti samalla myös koko kansaa.

Pontius Pilatus esitetään varsin myönteisessä valossa, vaikka historiallinen totuus hänestä antaa kuvan hyvin brutaalista vallankäyttäjästä, jolle yhden juutalaisen teloitus ilman oikeudenkäyntiäkään ei tuottanut minkäänlaisia tunnontuskia. Myöhemmin hänet jopa erotettiin virastaan juuri liiallisen väkivallan käytön johdosta.


Juutalaisten johtajien (Sanhedrinin) osuutta Jeesuksen teloituksessa ei ole syytä vähätellä, mutta heidän ilmeisimpänä motiivina lienee ollut selkkauksien välttäminen keinoja kaihtamatta roomalaisten kanssa (eivät ehkä niinkään uskonnolliset näkemyserot), mistä syystä jokainen kansan huomiota kiinnittänyt henkilö katsottiin potentiaaliseksi riskitekijäksi.

Tavallinen kansa oli mitä todennäköisimmin pidetty täysin tietämättömänä koko tapahtumasta, joten myöhemmän kristillisen maailman taipumus syyllistää juutalaisia kollektiivisesti ”jumalanmurhaajiksi” on ollut täysin kohtuutonta ja vailla pohjaa.


Olosuhteiden synnyttämä tulkinta evankeliumien yhteydessä on tietenkin inhimillistä, jopa ymmärrettävää, mutta sitä ei silti tulisi enää tänä päivänä kritiikittä hyväksyä, kun otetaan huomioon tulkintojen vakavat seuraukset.

Oman ajattelusuunnan esittäminen jumalasta lähteneenä, ja muiden ajattelun pohjautuneena itse pahan äärimmäisestä juuresta lienee kuitenkin kristillisen suvaitsemattomuuden ydinajatus – jopa itse paholaisen synnynkin perusajatus.

 

Paholaisen hahmo valtakuntineen lienee muovautunut pääpiirteissään kristillisten yhteisöjen piirissä katkeraksi lahjaksi kaikille niille miljoonille, jotka eivät ole kyenneet omaksumaan kaikkia yleisiä ja yhteisiä tunnustuksia. Lisäksi se on aina toiminut erinomaisena pelotteena liikkeen piirissä oleville (ks. professori Elaine Pagels, ”The Origin of Satan”).

 

Alun alkaen Juudean kristillinen yhteisö profiloitui tällä karkean mustavalkoisella tavalla toisista juutalaisista tarkoituksenaan lujittaa jäsenkuntansa ajattelutapaa, itsetuntoa ja turvallisuutta.


Myöhemmin, kun aate levisi roomalaisen kulttuurin alueille, laajeni samalla ”saatanallistamisen ajatus” koskemaan kaikkea vanhan roomalaisen uskontokulttuurin piiriin kuuluvaa.

 

Ajatustavan soveltamisen laajentuminen ei valitettavasti pysähtynyt tähänkään, vaan kirkon muotoutumis- ja vakiinnuttamisprosessissa se otettiin käyttökelpoiseksi aseeksi taisteltaessa toisia tunnustuksellisesta kristillisestä ajattelusta poikkeavia kristillisperäisiä ajattelutapoja vastaan. Tästä hyvänä (tai pahana) esimerkkinä ote piispa Polykarpuksen kirjeestä Filippiläisille:

”Jokainen joka ei tunnusta, että Jeesus Kristus on tullut lihaan, on antikristus; ja jokainen joka ei tunnusta ristin todistusta, on paholaisesta; ja jokainen joka vääristelee Herran sanoja halujensa mukaan, ja sanoo, ettei ole ylösnousemusta eikä tuomiota, on hän Saatanan esikoinen”.


Ääripään tämä ikävä kärjistämistapa on saavuttanut tilanteissa, joissa kristillinen kirkko on ”jumalallisella oikeutuksella” ja keinoja kaihtamatta taistellut kaikkea omaan kapeaan puiteajatteluunsa kuuluvaa vastaan, tapahtui se sitten kirkon sisällä tai sen ulkopuolella.


Etenkin roomalaiskatolisen kirkon historiaa kuormittavat harhaoppisuus- ja noitaoikeudenkäynnit kidutuksineen ja hirvittävine rangaistuksineen, harhaoppisina pidettyjen yhteisöjen massamurhat, valtapyrkimyksiin liittyvät juonittelut, ja ns. uskonsodat.

 

Yhä tänä päivänä voidaan nähdä mitä karkeimpia suvaitsemattomuuden hedelmiä esim. Pohjois-Irlannin katolisten ja protestanttien kanssakäymisessä. Vain harvat kristityt uskaltavat edes arvailla, miten suuri on se vakavasti uskontoonkin suhtautuvien ihmisten määrä, jotka ovat tulleet mielivaltaisesti surmatuiksi ”Herran nimeen”!

Eräs katolisen kirkon alkuvuosisatojen kyseenalainen ja pitkävaikutteinen piirre on myös se, että viimeistään vainojen aikaan pääsi syntymään käsite veritodistamisesta, jota monet kirkkoisät alkoivat pitää lähes ainoana tienä autuuteen.

 

Esimerkkinä ote kirkkoisä Irenaeukselta: ”Kirkko kaikkialla, sen rakkauden takia, jota se vaalii Jumalaa kohtaan, lähettää kaikkina aikoina Isälle suuren joukon marttyyreita; kun taas kaikilta muilta (siis gnostikoilta!) ei ainoastaan puutu kaikkea tämänkaltaista osoitusta keskuudestaan, vaan lisäksi he väittävät, ettei todistaminen (marttyyrius) ole laisinkaan välttämätöntä” ... (Adversus Haeresis 4.33.9).


Toinen Tertullianukselta: "Sinun tulee ottaa ristisi ja kantaa se Mestarisi jäljessä ... ainut avain paratiisiin on oman elämäsi veri." (De Anima, 55). Ja "että hän saisi Jumalalta täyden anteeksiannon, antamalla vaihtokaupassa oman verensä" (Apology, 50).

Näin voimakkaasti vakuutettuina ja motivoituina monet yksinkertaiset, ankeissa oloissa eläneet ihmiset hakeutuivat itsepintaisesti kuolemaan. Useat roomalaiset tuomarit koettivat jopa saada heitä järkiintymään ja suorittamaan edes näennäisiä myönnytyksiä keisarin suhteen. Roomalaisia vallanpitäjiä kun kiinnosti ennen kaikkea kapinointi maallista valtaa vastaan – uskonnollisesti he olivat yleensä melko suvaitsevaisia (Roomassa harjoitettiin jo ennen kristinuskon tuloa monia uskontoja).

Ei ole vaikeata päätellä, mistä löytyvät muslimien autuuttavan marttyyriustulkinnan esikuvat - ensimmäisten vuosisatojen kristityiltä! Tarkemmin määritellen siltä kristityiden joukolta, jonka onnistui yksinkertaisen, konkreettisen oppinsa ja jyrkän prelaattijohtoisen organisaationsa avulla saavuttamaan, ja maallisen vallan kanssa liittoutuen myös säilyttämään valta-asemansa.

 

Marttyyrius niin silloin, kuin tänäkin päivänä on voimakkaasti tunteisiin vetoava keino kiinnittää yleistä huomiota. Se ruokkii marttyyriusajatusta sinänsä ja oli kirkon alkuvuosisatoina omiaan kasvattamaan kirkon jäsenlukua (kuten kirkkoisät itse todistavat).

Valta sinänsä ei tietenkään ole mikään pahe, vaikka kyseessä olisi hengelliseksi tarkoitettu organisaatio. Ongelmalliseksi sen tekee taipumus käyttää asemaansa häikäilemättömästi omien näkemysten edistämiseen pyrkimällä tukahduttamaan väkivalloin kaikki poikkeavat suuntaukset.

 

Demokraattinen vallankäyttö toimii parhaiten silloin, kun osalliset valitsevat toiminnan johtoon parhaimmistoa, vastuuntuntoisia yksilöitä. Mutta kateus ja kaunaisuus lienevät osasyynä siihen, että aletaan valita kaltaisiaan, sellaisia, jotka eivät vaadi itseltään tai muilta mitään.


Jo 300-luvulla tuli entisistä vainotuista kristityistä kristillisten veljiensä vainoajia, jotka Rooman armeija suosiollisella avustuksella jahtasivat tuolloin vielä lukemattomia suuntauksia, joissa oli vakavien pohdintojen tuloksena muodostunut kristillisistä perusteemoista hieman poikkeavia käsityksiä.


Kirkollisen organisaation vakiintuessa myös valtaa lujittavat ajatukset nousivat korostettuun asemaan:

 

Vain piispat saivat oikeuden synninpäästöön, mihin Cyprianus perusti tolkuttoman ajatuksensa ”extra ecclesiam nulla salus”, eli sen, ettei kirkon ulkopuolella voinut olla pelastusta, jonka valitettavasti itse Augustinuskin omaksui.


Tuskinpa nykyinen papisto enää uskaltaa tällaista ääneen ilmaista, mutta hiljaisuudessa annetaan joskus ymmärtää, että kirkosta irtautuminen saattaisi olla riskialtis teko sielun pelastumisen kannalta.

 

Luterilaisen kasteen yhteydessä papit yhä sanovat itse Jumalan ottavan pienen ihmisen yhteyteensä – siis kirkossa kirkollisen toimenpiteen kautta – jota yhteyttä sitten myöhemmät rituaalit (konfirmaatio) lujittavat!


Taustalla kummittelee yhä ajatus kirkosta välttämättömänä ”Nooan arkkina”, jonka haltuun on uskottu ”taivasten valtakunnan avaimet” maanpäällisessä elämässä – kolmesti kieltänyt apostoli Pietari kun tarinan mukaan Roomassa tapahtuneen marttyyrikuolemansa yhteydessä ojensi kyseiset avaimet (kuvaannollisesti) kaupungin piispalle – tulevan kirkon paaville, Kristuksen erehtymättömälle sijaiselle maan päällä!

Kristillisten kirkkojen piirissä olisi varmaan korkein aika tarkastella vakavasti kaikkia kristilliseen ajatteluun iskostuneita väittämiä yrittämättä vetää selvästi inhimillisiä heikkouksia sisältävien ylle jumalallista suojavarjoa, tai ”kristillistä esiymmärrystä”.

Jokainen väittämä puhukoon puolestaan ja ottakoon vastaan nykytutkimuksen, yhtä hyvin kuin kriittisen ja eettisen ajattelun haasteet.

Vanhojen totuuksien pitää kestää vertailu myös niiden yhtä vanhojen ajatusten suhteen, joita ne ovat ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana onnistuneet työntämään unholaan, mutta joita on mm. 1900-luvulla tullut esiin löydösten yhteydessä. Esimerkiksi Nag Hammadin tekstit paljastavat mitalin toisen (gnostilaisen) puolen, sen, millä muilla tavoilla kristillistä sanomaa on aikoinaan tulkittu ja voitaisiin yhä tulkita.