ev4.jpg

Voinemme olla yhtä mieltä siitä, ettei kukaan ole esittänyt täysin järkeä tyydyttävästi sitä, mistä syystä kerran (ennen aikojen alkua) ehyt ja täydellinen (jumalinen) on joskus jakautunut ja tullut epätäydelliseksi (langennut syntiin).

***

Monet viisaina pidetyt tekstit antavat ymmärtää (tai luovat toivoa), että tajuisen olennon tai pikemminkin olemuksen on mahdollista ja tarkoitus palata jossakin vaiheessa takaisin alkutilaansa, mutta tämän raskaan maallisen matkan mielekkyys – tai jopa mielettömyys – jää useimmiten pahasti hämärän peittoon.

***

Vuorisaarnan (Matt. 5:48) mukaan ihmisen sisäisin lähtökohta on täydellisyydessä tai täydellisyys: ”Olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on."

Samaa toteaa myös Johanneksen evankeliumin 10:34 (joka on sitaatti Psalmista 82:6). "Eikö teidän laissanne ole kirjoitettuna: 'Minä sanoin: te olette jumalia'?”

***

On täysin järjetöntä ajatella, että pelkkä ”alkuihmisen äkillinen omenan himo” olisi johtanut jakautumattoman ja ehdollistumattoman ihmiskunnan (alkuperäisen Aadamin) pois täydellisyyden tilasta – välittömästä yhteydestä jumalalliseen – ilman minkäänasteista jumalallista myötävaikutusta.

Alkuperäisessä ihmisyydessä on täytynyt olla ”sisäänrakennettu taipumus ja jopa halu” kääntää tajuntansa ja samastua ulkoisiin kohteisiin ja omaan erillistyvään olemukseensa.

Olisi hieman uskaliasta ajatella, että täydellinen jumaluus olisi tehnyt alkuperäisen ajattoman luomuksen suhteen pahoja virheitä, joista nämä luomukset joutuisivat äärettömän pitkän ajan maksamaan kärsimysten ja epätyydyttävän elämän muodossa.

***

Apostoli Paavali hahmottelee ”ajallisen elämänmuodon isoa kuvaa” 1. Korinttolaiskirjeessään.

 Hän puhuu ”sielullisesta ruumiista ja sen kantajasta, ensimmäisestä (erillistyneestä) Aadamista” kylvönä – ilmeisesti ajan ja tilan luomiin puitteisiin.

Tämän kylvön tulisi aikojen saatossa tuottaa satoa ”henkisenä ruumiina, jota kantaa viimeinen Aadam, eläväksi tekemään kykenevä henki.”

***

Nykytiede on jo pitkään ollut yksimielinen ns. evoluutiosta, jossa elävät organismit pyrkivät mukautumaan yhä paremmin vallitseviin olosuhteisiin.

Mukautuminen edellyttää luonnollisesti tietoisuutta, koska ilman sitä eivät mitkään impulssit johtaisi muutoksiin.

Ajan ja tilan puitteissa tietoisuuden ja muodon evoluutiot kytkeytyvät toisiinsa (ovat vuorovaikutussuhteessa).

***

Paavali kirjoittaa hänkin evoluutiosta – vieläpä sen kaikkein olennaisimmasta osa-alueesta, tietoisuuden muutoksesta.

Siinä elämänkokemusten ohjaileman, aikaan samastuvan olemuksen, sielullisen ihmisen, tietoisuus avautuu lopulta (jos on avautuakseen) kaiken ehdollistuneen yläpuolelle ja muuttuu elämää ohjaavaksi, henkiseksi ja ajasta riippumattomaksi olemukseksi.

***

Kristillisissä piireissä kaikki eivät sulata käsitystä evoluutiosta, vaan pitäytyvät siihen, että (Mooseksen kirjan määrittämä) Jumala on luonut kaiken täysin valmiiksi ”kuuden ensimmäisen päivän aikana”.

Eivät ainoastaan fossiilit, vaan myös jokapäiväinen alituinen muutos todistaa kuitenkin sitä, että muutos kuuluu ehdottomana osana ajallisen ja muodollisen elämän dynamiikkaan.

***

Muutoksen taustalla ja perustana on aina sanottu olevan jotakin muuttumatonta, jota nykyinen tiedekään ei ainakaan periaatteessa kiellä – onhan tieteen mukaan aikani syntynyt vasta alkuräjähdyksen myötä.

Ennen ajan syntyä täytyy siten olla olemassa jotakin tai jokin, jossa on periaatteessa kaikki, mutta se itsessään ei ole sitä ”jotakin”, jonka me tunnemme.

***

Mestari Eckhart saattaa omalla tavallaan avata vaikean solmun ja paradoksin sijoittamalla alkuperäisen luomisen ajattomuuteen, josta se heijastui yhtenä jakamattomuutena korkeimpaan enkelikuntaan – Serafeihin.

Samantapaiseen ajatukseen viitannee myös Johanneksen evankeliumin alun ”luomiskertomus” todetessaan kaiken olleen alussa Sanassa, joka oli Jumalana Jumalassa. Kaikki myöhempi (ajallinen) on syntynyt (tai pyrkii toteuttamaan) hänen kautta (mukaansa).

***

Johannes puhuu ilmeisesti ihmisyyden sisäisimpään olemukseen (henkiseen potentiaalisuuteen) ”istutetusta” Jumalan kuvasta, jonka toteuttaminen ajan ja tilan puitteissa saattaisi olla koko ihmisyyden perimmäinen tarkoitus.

***

Mestari Eckhart tulkitsi asian niin, että koko luomakunta on täällä ajassa ja tilassa joka hetki toteuttamassa ”jälkiperäistä luomista”.

Sen tarkoitus on löytää lopulta kaiken taustalla oleva ”ajaton esikuva” ja yhdistyä sisäisesti siihen – sekä tulla sen myötä lopulta Johanneksen evankeliumin edellyttämään tilaan, jossa ”Isä ja minä olemme yhtä”.

***

Mooseksen kirjan seitsemän luomisen päivää saattaisivat siten viitata seitsemään äärettömän pitkään ajanjaksoon, joiden aikana alkuperäinen, ajattomuuteen luotu tajuisen elämän arkkityyppinen malli (Jumalan kuva) tulisi toteuttaa (nostattaa ylös ”kuin käärme erämaassa”).

***

Paavali toteaa, että ihmisissä (meissä) on ollut (koettavana) maallisen (muodollisen, lihallisen tai psyykkisen ihmisen) kuva ja että meissä on oleva (potentiaalisuutena tai tulevan muutoksen jälkeen) myös taivaallisen (Jumalan) kuva.

Lisäksi apostoli toteaa, ettei tuo katoava puoli sinänsä voi periä Jumalan valtakuntaa – eli lihallinen ja psyykkinen ihmisyys ei sellaisenaan (henkistymättä) kykene saavuttamaan katoamattomuutta, koska se on luonnostaan kiinnittynyt katoaviin asioihin.

***

Ehdollistuneen ajattelun puitteissa me emme varmaan koskaan kykene ymmärtämään ilmennyksen tarkoitusta.

Me voimme tarkastella asiaa idealistiselta kannalta esim. filosofi Nietzschen tapaan, joka kirjoitti Zarathustrassaan:

”Minä opetan teille ystävän, jolla on aina valmis maailma lahjoitettavanaan. Ja niin kuin maailma vieri häneltä (Sanalta) hajalle (erilaistui ja samastui ulkoiseen), niin se jälleen vierii hänelle kokoon kehiksi (yhdentyy): hyvän sukeutumisena pahan työstä, päämäärien sukeutumisena sattumasta.”

***

Vanhurskas Jaakob yhtyy hänkin ”positivismiin” todetessaan: ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa.”

***

Idealistisen elämännäkemyksen vastapainoksi (painavuuden hengeksi) tarvittaneen realistinen kuva ulkoisesta elämästä, joka sisältää jatkuvaa muutosta jotakin kohden.

Muutos on vain ani harvoin niin täydellistä, että ihminen voisi lopettaa korpivaelluksensa ja todeta Kristuksen tapaan: Consummatum Est – se on täytetty.

***

Eräs kuva ulkoisen elämän paradoksaalisista syistä löytyy ”jumalattomalta” Nietzscheltä, joka kirjoittaa Zarathustran sanoiksi:

”Minun vuorilla syntynyt viisas kaipaukseni tempasi minut ylös ja ulos kaukaisiin tulevaisuuksiin, joita ei mikään unennäkö ole vielä nähnyt, missä kaikki sukeutuminen näytti minusta jumalten tanssilta ja huimuudelta: monien jumalien ikuisena itsensä pakenemisena ja takaisin etsintänä, monien jumalien itsensä vastustamisena, itsensä jälleen kuulemisena, itselleen jälleen kuulumisena.”

Kuvaus tulee varsin lähelle evankeliumien viittauksia ihmisen perimmäisestä jumalallisesta alkuperästä, johon inhimillisen on määrä jossakin vaiheessa yhdistyä takaisin.

Tähän viittaa Johanneksen evankeliumin Jeesuksen toteamus: ”Että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat.”