Tuomaan evankeliumin Jeesus syytti juutalaisia opettajia (fariseuksia) siitä, että nämä panttasivat käytössään ollutta tietoa: he ”olivat kuin koiria härkien pilttuussa, jotka eivät itse syöneet eivätkä antaneet härkienkään syödä.” Toisaalla Jeesus väittää, että fariseukset ”olivat piilottaneet tiedon avaimet, he eivät itse menneet sisään eivätkä päästäneet sisään niitäkään, jotka olisivat halunneet mennä.”

***

Papisto on vuosisatojen ajan tottunut suorittamaan yksinpuhelua lähes yksinoikeudella. Siitä on saattanut muodostua kahle, joka osaltaan estää uuden tiedon jakamista ja todellista, avointa vuorovaikutusta ihmisten kanssa. Papit saattava pelätä sitä, että heiltä vaaditaan täydellistä tietoa kaikista elämän äärimmäisistä asioista.

***

Jo vuonna 1994 pastori (silloin teol. lis.), teologian tohtori, dosentti Kari Kuula kirjoitti artikkelissaan (Vartija 4/1994) nykyisen raamatuntutkimuksen tulosten ja perinteisten näkemysten välisestä kuilusta, johon seurakuntateologit työssään törmäsivät.

Hän esitti, että papiston tulisi antaa raamatusta asiallista tietoa seurakuntalaisilleen. Tilanne oli kuitenkin usein sellainen, että vuosikymmeniä seurakuntaelämään osallistuneiden aikuisten yleistietous raamatusta saattoi olla alkeellisempaa kuin 16-vuotiaan lukiolaisen, joka oli perehtynyt hyvin oppikirjaansa. Tilanne oli jollakin tavoin nöyryyttävä.

Kuula totesi, että jos akateemisesti koulutetut lääkärit soveltaisivat oppimaansa käytäntöön yhtä vähän kuin akateemisesti sivistyneet teologit, kukaan ei menisi lääkäriin.

Teologit eivät uskalla esittää avoimesti nykytutkimuksen tuloksia, koska vanhoihin käsityksiin tottuneet seurakunnan jäsenet eivät todennäköisesti halua ottaa niitä vastaan. Papin olisi vaikeata julkisesti myöntää, että monet Vanhan Testamentin kertomukset eivät olekaan historiallisia. Jeesuksen historiallinen puoli on varsin hataralla pohjalla, puhumattakaan neitseestä syntymisestä, kristologian kiistakysymyksistä ja luterilaisesta sakramentologiasta.

Vakavaan tutkimukseen vakavasti ja rehellisesti suhtautuva teologi voisi juotua kertomaan, että kristinusko ei perustu raamattuun sellaisenaan, vaan on valikoitujen teemojen ja teologien vuosisataisten opetusten sekoitusta poliittis-kirkollisen historian myllerryksessä.

Raamattutiedon osalla toimitaan siten käytännössä usein pienen konservatiivisen ryhmän ehdoilla, kun taas suuri enemmistö odottaisi asiallista tutkimukseen perustuvaa tietoa.

Tähän tapaan kirjoitti Kuopion Puijon seurakunnan kappalainen Kari Kuula parisen kymmentä vuotta sitten.

***

Onko tilanne sitten parantunut parin vuosikymmen kuluessa? Tilastojen valossa näin ei ole käynyt, etenkään pääkaupunkiseudulla. Siellä löytyy alueita, joissa kirkkoon kuuluu ainoastaan 60 % asukkaista. Trendi näyttäisi Helsingissä olevan se, että jo vuonna 2020 luterilainen kirkko tulee vähemmistökirkoksi. 

Kirkollisten vihkimisten määrä on laskenut huomattavasti, samoin lasten kastaminen kirkon jäsenyyteen. Tavallisiin jumalanpalveluksiin osallistuu reilusti alle prosentti seurakuntalaisista. Voidaan todeta, että niin sanottu tapakristillisyyskin on tulemassa tiensä päähän.

***

Jäsenkatoa on tosin lähes kaikissa maailman protestanttisissa kirkoissa, joissa vuosittainen eroaminen on puolentoista prosentin luokkaa. Ongelma kyllä tiedostetaan, sillä tyhjentyvät kirkot ja heikentyvä talous eivät voi jäädä huomiotta.

Nykyinen tilanne saattaa lähetä jo mestari Eckhartin humoristista toteamusta täydelle kuulijakunnalleen, että ”jos ette olisi tulleet kuulemaan, niin minä olisin joutunut saarnaamaan kolehtihaaville” (häntä tosin tultiin kuulemaan jopa satojen kilometrien päästä – jalkaisin).

***

Monet syyttävät tilanteessa kirkon vanhoillisia piirejä, jotka eivät salli uudistamista. Mitä sitten uudistettaisiin, että kirkkosalit täyttyisivät ihmisistä? Jotkut esittävät, että pitäisi ohentaa ja keventää hengellisiä näkemyksiä ja löyhdyttää perinteisiä arvoja sekä suuntautua enemmän yhteiskunnallisiin asioihin.

Yhteiskunnallista keskustelua tulee kuitenkin hyvin monen media kautta, joten ihmiset tuskin vaivautuisivat olohuoneistaan kuulemaan teologia, joka yrittää orientoitua ajankohtaisiin teemoihin, joiden käsittelyyn hänellä ei välttämättä ole edes riittävästi tietoa ja taitoa, saati ratkaisuun valtaa ja varoja.

***

Vanha kansa kehotti ”suutaria pysymään lestissään”, mikä ei ehkä istu tämän päivän vaatimuksiin jatkuvasta kouluttautumisesta mahdollisine alanvaihtoineen. Siinä saattaisi kuitenkin olla käyttökelpoinen ohje luterilaiselle kirkolle, että ”saarnamiehen olisi syytä pitäytyä saarnaamisessa”, mutta saarnat tulisi laatia sisällöllisesti niin rikkaiksi ja mielenkiintoisiksi, että sana niistä alkaisi liikkua sekä sosiaalisessa että muussakin mediassa ja tavoittaa ihmisiä, jotka etsivät suuntaa ja vastauksia elämänsä tarkoituksiin.

Olen silloin tällöin esittänyt, että saarnojen laatimiseen voitaisiin ottaa mallia jopa keskiajan ohjeesta, ars praedicandista, jossa pyritään teemana olevan asian tai tekstikohdan ”henkiseen avaamiseen” ja monitasoiseen tulkintaan, missä asia tuodaan jokaisen kuulijan ”iholle” – kuten nykyisin sanotaan. Sellainen vaatii tietenkin syvällistä paneutumista mm. tekstien vertauskuvalliseen avaamiseen, joka luterilaisuudessa on jäänyt hyvin vähäiseksi – ellei jopa kielletyksi tavaksi.

Kirkkokäsikirjan käytön suhteen voidaan varmaan harjoittaa paastoa, koska tämän päivän ihmisiä eivät enää välttämättä kiinnosta kertomukset juutalaisten kohtaloista, varsinkaan jos niistä ei löydy mitään kiinnekohtia tämän päivän elämänmuotoon.