maailman%20luominen.jpg

Tuomaan evankeliumissa löytyy Jeesuksen sanoma (28):

”Minä asetuin seisomaan keskelle maailmaa ja ilmestyin ihmisenä. Näin, että kaikki olivat juopuneita, enkä löytänyt heidän joukostaan ketään janoista.  Sieluni tunsi tuskaa ihmisten tähden, sillä he olivat sisäisesti sokeita eivätkä nähneet. Tyhjinä he ovat tulleet maailmaan, ja tyhjinä he aikovat kerran lähteä maailmasta. Nyt he kuitenkin ovat juopuneita.  Kun he luopuvat viinistään, silloin he kääntyvät.”

Lausuma ei liity juuri minkään asteiseen alkoholin käyttöön, vaan on tarkoitettu kuvaamaan ihmiskunnan tietoisuuden tavanomaista tilaa, jonka painopiste on ulkoisissa asioissa ja omassa persoonallisessa olemuksessa.

Ihmiset olivat ja ovat vielä pitkään tulevaisuudessakin ”juopuneita maailmasta ja itsestään”, koska sellainen kuuluu luonnollisena piirteenä ihmisyyden tämänhetkiseen kehitysvaiheeseen.

Nasaretin Jeesus puhui harvoista ja valituista, jotka hänen aikanaan – tai minä erityisenä maailmanaikana tahansa – kykenivät yhdistämään kaikki olemuspuolensa ”hengen armosta hengen johdettaviksi.”

Asiassa ei ole mitään kauhisteltavaa, sillä ihmiskunnan ”langenneella tilalla” on oma luonnollinen aikansa ja tarkoituksensa. Ihmisen alempien olemusten (erityisesti mentaalisen puolen, järjen ja ymmärryksen) tulee kehittyä kokemusten myötä siihen pisteeseen saakka, että ne toimivat ylemmän olemuksen välineinä silloin, kun tietoisuuden keskus on siirtynyt henkiseen olemukseen. Muussa tapauksessa ”Pyhän Hengen temppeli” ei vielä ”läpäisisi käyttötarkastusta” eikä kestäisi todellista tulikastetta.

Tuomaasta löytyy myös sanonta (27):

”Jos ette pakene maailmaa, ette löydä valtakuntaa.”

Pakeneminen on virheellinen suomennos. Oikea käännös on, ”jos ette paastoa maailmasta.” Fyysinen, konkreettinen pakeneminen ja eristäytyminen johtavat vain harvoin kestävään muutokseen mielen toiminnoissa, koska ulkoiset virikkeet ja koetukset jäävät pois. Filosofi Nietzsche totesi, että erämaahan tulee pakenijan mukana usein myös ”sika” (omat heikkoudet, joita erämaa ei aseta koetukselle).

Ulkoisen kehon puhdistaminen paaston avulla on verraten helppoa. Mielen puhdistaminen, avartaminen ja syventäminen ovat sitä vastoin kaikkea muuta kuin helppoja toimia.

Evankelistat Markus ja Matteus sekä apostoli Paavali toteavat, että ”henki on altis, mutta liha on heikko!” Liha eli keho ei kuitenkaan itsenään näyttele merkittävää roolia matkalle hengellisyyteen. Evankelistat ja Paavali käyttivät lihaa lähinnä mielen eli alemman, tavallisen (lihallisen) ihmisyyden symbolina.

***

”Maailman” – ulkoisen elämän – tarkoituksena on kehittää ihmiselle ilmennyksen piirissä luomisessa tarvittavat tajunnalliset ja aineelliset välineet. Kehityksen alkaessa olla lopuillaan, tulee ihmisen päästä sisäisesti irti samastuksistaan ulkoisiin virikkeisiin ja omaan erilliseen olemukseensa.

Kaikki evankeliumit kuvaavat tätä vaihetta ”elämänsä kadottamiseksi”, mikä ei tietenkään tarkoita fyysisen elämän päättymistä – saati päättämistä. Vuorisaarnan ”hengellinen köyhyys” kuvaan myös mielen tilaa, jossa mikään ulkoinen asia – vaikka sitä olisi paljonkin – ei enää sido tajuntaa itseensä. Vasta tällaisessa, täysin varauksettomassa tilassa voi todellinen sisäinen, pysyvä muutos (ylhäältä syntyminen) tapahtua.

***

Ihmiset saattavat ”juopua” hyvin monista elämän tarjoamista virikkeistä. Fyysistä tai psyykkistä nautintoa tuottavat (aineeseen, valtaan ja kunniaan liittyvät) asiat ovat tietenkin tavallisimpia.

Ihminen voi ”juopua” myös hengellisiksi katsomistaan asioista – ajatusmuodoista, seremonioista ja yhteisön turvasta – aina siinä määrin, että hänen oma sisäinen ”korpivaelluksensa” jää suorittamatta. Mestari Eckhart varoitteli tällaisesta sanoen, että ”ihminen on kyllä löytänyt tien, mutta kadottanut Jumalan, joka on siihen kätkettynä!”

Valitettavasti ei tuota vaikeuksia löytää kirkollisia oppaita, pappeja, joiden näkemykset ovat niin ”kuolleen kirjaimen rajoittamia”, että todellinen henkisyys ja henki ovat jääneet niiden ulkopuolelle. Tämä ei ole mikään uusi asia, toihan Nasaretin Jeesus useaan otteeseen esiin aikansa uskonnollisten johtajien ymmärryksen puutteen ja muodollisen vallan halun.

Tuomaan evankeliumi 39 kirjoittaa:

”Fariseukset ja lainopettajat ovat ottaneet tiedon avaimet ja kätkeneet ne. Itse he eivät ole menneet sisälle eivätkä ole päästäneet sisälle niitäkään, jotka olisivat sinne halunneet.”

Yllä olevan lausuman karkeimpia esimerkkejä Ruotsi-Suomen ajalta lienee ns. Konventikkeliplakaatti (1726–1870). Siinä kiellettiin joukkojen ja toisilleen vieraiden ihmisten osallistuminen hartauskokouksiin, koska ”monet tietämättömyydestä voisivat tulla johdetuiksi harhaisiin opinkappaleisiin vastoin puhdasta evankelista uskoa.” Myös pappeja kiellettiin ilman tarkastusta ja lupaa julkaisemasta kristinoppia käsitteleviä kysymys-vastauskokoelmia. Kokouksen järjestäjiä rangaistiin sakolla, jonka korvasi varojen puuttuessa vankeus vedellä ja leivällä.

”Plakaatin” voimassaolon aikaankin useat suomalaiset uhmasivat auktoriteetteja etsiessään ravintoa sellaiseen henkiseen janoon ja nälkään, jota kirkon tarjonta ei voinut tyydyttää.

***

On selvää, että muodollinen hengellisyys riittää ihmisten valtaosalle, joiden pääasialliset kiinnostuksen kohteet löytyvät ulkoisista virikkeistä.

On myös selvää, että ”leipäpapeillakin” on oma oikeutetuksensa, mikäli yhteisöillä on heidän palkkaukseensa varaa, ja mikäli he eivät pyri estämään seurakuntalaisiaan etsimästä jokapäiväisen leivän lisäksi ”yliaineellista, taivaallista leipää”, jollaista Isä Meidän rukous oikein käännettynä suosittaa anottavaksi (kreikan ”arton epiousion”, latinan ”panem supersubstantialem”).

***

Nykyinen elämäntapa tarjoaa kuitenkin niin paljon enemmän virikkeitä, että muodollinen hengellinen tarjonta on menettänyt vetovoimansa myös vähään tyytyvien keskuudessa – ”suola on käynyt mauttomaksi.”

Laihialainen separatisti, Jaakko Kärmäki (joka tuomittiin vaimoineen 8 vuodeksi Turun linnaan), perusteli kirjeessään v. 1740 kriittisiä näkemyksiään seuraavasti:

Mikäli papit ja muut opettajiksi antautuneet olisivat ensin tulleet itse Jumalan opettamiksi ja uudesti syntyneiksi – siten että tahtoisivat todella seurata Kristuksen jalanjälkiä ja olla esimerkkinä seurakunnilleen, seuraisin minäkin heitä iloisesti. Mutta valitettavasti meidän täytyy sanoa Juudan kirjeen tapaan, ettei heissä ole henkeä, vaan on heidän ymmärryksensä täynnä katoavien asioiden ja itserakkauden tomua, ahneutta ja tyytymättömyyttä. Se ei etsi sielua, vaan kunniaa ja omaa etua ja etenemistä.

Tänäkin päivänä monet luterilaiset teologit tulkitsevat ”vanhurskauttamisoppia” niin, ettei ihmiseltä itseltään (ei edes papeilta) voida vaatia muuta kuin itsepintaista uskomista historiassa tapahtuneeseen täydellisiin sovitukseen.

”Parannuksen tekeminen” samastetaan osallistumiseen uskonnollisten yhteisöiden tarjoamiin toimintoihin ja ulkoisen käyttäytymisen ”siistiytymiseen.” Kaikki todellisen hengelliset opetukset pyrkivät kuitenkin sisäiseen muutokseen, metamorfoosiin, josta ulkoiset hyveet kumpuavat täysin luonnostaan (mistä Jaakobin kirje puhuu).

Sisäinen muutos kuitenkin edellyttää persoonallisten samastusten supistumista niin olemattomiksi, että alempi olemus pääsee vapaasti avautumaan ”ahtaan portin tai neulansilmän ajattomalle puolelle.”

***

Kautta aikojen ihmisyhteisöt ovat suurin ponnistuksin rakentaneet temppeleitä päästäkseen niiden ”henkisessä ilmapiirissä” lähemmäksi syvintä alkuperäänsä. He ovat palkanneet pappeja näyttämään hapuileville suuntaa, mutta aivan liian usein nämä ovat asettaneet itsensä välttämättömiksi välikäsiksi ihmisten ja Jumalan välille.

***

Nasaretin Jeesus pyrki opastamaan todellisia seuraajiaan suoraan sisäiseen, välittömään yhteyteen (samaan, jossa hän itse oli) taivaallisen Isän kanssa, mikä vasta siirtäisi tajunnan pois osittaisen tai täydellisen katoavaisuuden piiristä. Samastuminen ajalliseen on samaa kuin samastuminen katoavaan. Ihmisessä on katoavaista siinä määrin, missä hän on sellaiseen sidostunut (missä on hänen sydämensä).