ei%20taivaalle.jpg

Teologiassa predestinaatiolla eli ennalta määräämisellä tarkoitetaan ihmisen kohdalla sitä, että jokaisen yksilön kohtalo on Jumalan tai jumalallisten voimien ennalta määräämä.

Käsityksen ”pääarkkitehtina” voitaneen kristinuskon piirissä pitää kirkkoisä Augustinusta, jonka mukaan Jumala vain yksinkertaisesti valitsee toiset pelastukseen ja jättää muut kadotukseen.

Myöhempiä opin puolustajia oli etenkin John Calvin. Luterilaisuus hieman lievensi ”kaksinkertaista pelastus/kadotus -oppia”. Lutherin mukaan Jumala kyllä ajattomuudessaan tietää ennalta kaiken tapahtuvan, mutta Kristus on ”elämän kirja”, johon kaikkien autuaiksi tulevien nimet on kirjattu. Jumala on siten jo ennen maailman perustamista valinnut meidät Kristuksessa.

Tosiasiallisesti siten myös luterilaisuus edustaa varsin selkeästi ennalta määräystä.

Ortodoksinen kirkkoisä, Johannes Damaskolainen (600-luvun lopulla) vastusti predestinaatio-käsitystä toteamalla, että Jumala kyllä tietää kaiken edeltä käsin, mutta ei kuitenkaan määrää kaikesta, koska Hän ei halua minkään pahan tapahtuvan eikä liioin pakota hyvään.

***

Periaatteessa ajatus kaiken ennalta määräytymisestä antaa varsin omituisen kuvan sekä Jumalasta että koko elämän mielekkyydestä.

Miksi armon ja rakkauden äärimmäinen lähde olisi tietoisesti tuottanut itselleen kelpaamattomia olemuksia elämään täysin turhaan maan päällä – ja mahdollisesti vielä kärsimään elämästään ”iankaikkisen rangaistuksen?”

Mitä mieltä on kulttuureilla, uskonnoilla tai hengellisillä pyrkimyksillä, jos ainoastaan muutamilla ennalta valituilla on mahdollisuus toteuttaa ihmisyyden tavoitteet?

***

Asiaa lienee tulkittu pelkästään ajallisen, persoonallisen ihmisen ja toisaalta ajattoman jumaluuden näkökannoilta lähtien siitä olettamuksesta, että Jumala luo jokaisen erillisen persoonallisen olemuksen täysin tyhjästä – joko toivottomaan tai toivon sisältämään elämään.

Ensimmäinen Mooseksenkirja (1:27, 2:7) antaa kuitenkin ymmärtää, että Jumala on luonut omaksi kuvakseen lähinnä elävän sielun, Paavalin ”ensimmäisen Aadamin”, jonka tuli aikojen saatossa toteuttaa sielun syvimpään olemukseen kätkeytyvä ”Jumalan kuva” ja muodostua siten ”viimeiseksi Aadamiksi” – eläväksi tekeväksi hengeksi (1. Kor. 15:45).

Paavali näki selkeästi sen, että ihmisyydellä kokonaisuutena oli jokin tavanomaista ihmisyyttä korkeampi tarkoitus, jota kohden ihmiskunta oli kehittymässä – tosin hyvin hitaasti.

Apostoli näyttää ymmärtäneen ”predestinaation” koskevan lähinnä jotakin ajankohtaa, jona elävistä ainoastaan osalla (pneumatikoilla) oli käytännössä mahdollisuudet toteuttaa kokonaan ihmisyyden äärimmäiset tavoitteet – pukea ylle Kristus. Hän lohduttaa (Tess. 4:13) kuolemaa murehtivia, etteivät nämä murehtisi kuin muut, joilla ei toivoa ole. Paavali viitannee aivan samaan kuin Matt. 22:14, ”sillä monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut.”

***

Periaatteessa jokainen persoonallinen olemus on ”kylvösiemen” (mikä lienee kylväjävertausten todellinen sanoma), joka voi aikojen saatossa tuottaa henkistä satoa ”palaten silloin riemuiten lyhteensä kanssa.”

***

Kristillisessä ajattelussa nähtiin kuitenkin aina vuoteen 553 saakka, että ihmisen persoonan sisäinen olemus ei muodostu täysin tyhjästä, vaan on sidoksissa johonkin pitkäkestoisempaan tekijään – sieluun – johon on kerääntynyt ominaisuuksia aikaisemmin eletyistä, erillisistä elämistä (niiden henkistä satoa).

Tässä ei ole kyse mistään persoonallisuuden jälleensyntymisestä (suorasta jatkumosta), vaan siitä, että syntyvät persoonat saavat osan sisäisestä ominaislaadustaan yksilöllisestä sielullisesta koosteesta, kun taas osa periytyy geneettisesti ”maallisilta vanhemmilta.”

Sielullinen ”ennalta olo” kumottiin vasta Konstantinopolissa v. 553 jKr. Samalla kumottiin suuri osa mahdollisuuksista selittää järjellisellä tavalla elämän erilaisuutta sekä sen hienoa ja armollista sisäistä dynamiikkaa.

***

Paavali kirjoittaa näennäisen ristiriitaisesti todeten (Room. 11:33), ”kuinka tutkimattomat ovat Hänen tuomionsa ja käsittämättömät Hänen tiensä!” Ne ovat tutkimattomia niille, joilla ei ole sisäisiä valmiuksia kohota ajallisten asioiden ja ajattelunsa yläpuolelle, missä ”Henki tutkii kaikki, Jumalan syvyydetkin (1. Kor. 2:10).”

Paavali lienee tarkoittanut sitä, että kunakin aikana lähinnä ns. henkisesti suuntautuville yksilöille (pneumatikoille) oli mahdollista irrottautua inhimillisistä kiinnikkeistään (tämän maailman valtojen otteesta) ja ”pukea ylleen Kristus – antaa Kristukselle muoto.” Muiden yksilöiden (lihallisten ja psyykkisten) kohdalla tämä muutosprosessi todennäköisesti jäisi vielä kesken, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että heidän koko elämänsä valuisi tyhjiin – saati että he joutuisivat helvetin tuleen.

***

Matteus 6:19–20 kirjoittaa tunnetun lausuman: ”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaa ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste raiskaa ja missä eivät varkaat murtaudu sisään eivätkä varasta.”

Monille saattaa tässä jäädä epäselväksi se, mitä tässä tarkoitetaan taivaalla – sekä mitä ja millä keinoin sinne ylipäänsä voidaan kerätä? Taivaassa (tai Jumalassa) lienee kuitenkin periaatteessa kaikki täydellisesti läsnä, joten sinne ei voida mitään edes koota.

***

Matteus ja Markus korostavat sitä, että pahinta mitä ihminen voi tehdä, on se, että hän aiheuttaa vahinkoa sielulleen. Kaikki synoptiset evankeliumit vakuuttavat, että Isää ja Poikaa pilkkaavat asiat voidaan saada anteeksi, mutta Pyhää Henkeä koskevat johtavat kaltaisiinsa seurauksiin.

Paavali toteaa (1. Kor. 6:19): ”Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat?”

Apostoli tuskin tarkoittaa (ainakaan pääasiallisesti) fyysistä kehoa, vaan koko persoonallisuutta, joka voi toimia joko Pyhän Hengen luonnon vastaisesti (kuten on tavallista) tai sen avautumista (ylös, henkeen) edistäen.

Se ”paikka”, johon ihminen voi koota pysyviä aarteita, sisäisiä ominaisuuksia, on hänen sisäinen, sielullinen lähtökohtansa, joka on paljon enemmän kuin mitä hänen persoonallinen olemuksensa kykenee ilmentämään.

Sielullinen on ajallisen ja ajattoman välinen tekijä, se ”aarrekammio”, johon kukin persoona kantaa eläessään ja kuollessaan ”elämänsä lyhteen puitavaksi ja arvioitavaksi.”

Vaikka ihmisen sielullinen perusta olisikin ”valettu iankaikkisuudessa, aikojen alussa”, lienee todennäköistä, että sielut eivät ole aktivoituneet ilmennyksen piiriin samanaikaisesti, joten niiden keräämät ja sulattamat kokemusvarastot ovat hyvin eritasoisia.

Voitaneen todeta, että sielujen väliset ”ikäerot” ovat huomattavan suuret, minkä tarkoitus on tuottaa ulkoiseen elämään dynamiikkaa ja ohjautuvuutta (hapatuksen kaltaisuutta).

Tämä heijastuu luonnollisesti myös yksilölliseen sieluun sisäisesti kytköksissä olevaan persoonallisuuteen, jonka on tarkoitus tuoda sielulliseen olemukseen sen tarvitsevaa lisäystä ja täydennystä, kunnes sisäinen sato alkaa olla ”leikkaamista vailla.” Tällöin myös persoonallinen tajunta yleensä tulee jollakin tavoin tietoiseksi sisäisestä kutsumuksesta (etsikkoajastaan) ja alkaa mahdollisesti irtautua ”maallisista kohteista ja tavoitteista.”

***

Raamattu kuvannee sielullista olemusta myös Ihmisen Pojaksi (isoin alkukirjaimin), koska se saa ominaisuutensa persoonallisten olemusten (ihmisten poikien) ulkoisten kokemusten sisäisestä ”sadosta.”

***

Persoonallista ihmistä kiinnostaa luonnollisesti persoonallisuuden säilyminen ja pysyvyys fyysisen kuoleman jälkeen. Erilaisten lupausten johdosta hän saattaa odottaa välitöntä ylösnousemusta taivaalliseen tilaan tai pelätä sen vastakohtaa, helvetin kärsimyksiä. Suuri osa nykyisistä ihmisistä ei odota juuri mitään, vaan epäilee erään eksegeetin tapaan ”sen olleen siinä!”

***

Johannes 14:2 kuitenkin toteaa, että ”minun isäni kodissa on monta asuinsijaa” – ei ainoastaan yhtä tai kahta äärimmäistä. Pääasiassa inhimilliset tajuisuudet siirtyvät fyysisen kuoleman jälkeen heille ominaiseen ja tuttuun psyykkiseen ympäristöön, missä he suodattavat omat kokemuksensa yhä hienompaa, sielulliseen muotoon jättäen taakseen karkeat ainekset. Lopulta miltei kaikki saanevat kokea niin suurta autuutta, kuin mihin kukin kykenee.

Tämä ei kuitenkaan edusta todellista ”Ihmisen Pojan” ylentämistä, joka edellyttää sekä sisäisen sadon että persoonallisuuden samanaikaista kypsymistä – että yksilöstä voisi todella muodostua ”eläväksi tekevä henki eli Kristus.”

Jokainen persoonallisuus voi kuitenkin omalla osuudellaan lisätä sielullisen perustansa mahdollisuuksia kasvaa sellaiseksi, joka täyttää koko ihmisyyden tarkoituksen toteuttamalla alkuperäisen ”Jumalan kuvan” itsessään.

***

Paavalilta saatetaan siteerata Roomalaiskirjeen 8:1 lausetta: ”Ei ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.” Ei tietenkään, sillä todellinen Kristuksessa olo tarkoittaa persoonallisen tajunnan korvautumista henkisellä, ajattomalla tietoisuudella, joka ei enää ole sidoksissa ulkoisen olemuksen (fyysisen kehon) kanssa.

Lisäksi ”kadotustuomio” tulisi ymmärtää siten, että ihmisestä karsiutuu kuoleman jälkeisissä tiloissa (mieluummin tietenkin jo ennen) pois sellainen aines, jolla ei ole sisäistä merkitystä (kelpaa vain ajan ja tilan puitteisiin).

Kaikki todella arvokas aines sitoutuu sielulliseen olemukseen – joten miksi siis murhetta kantaa!

Osittaisen ”kadotustuomion alainen persoona” antanee oman lisänsä sielulliseen perustaansa, jossa se säilyy ja jatkuu, kunnes jokin sielun lähettämistä kylvöistä (persoonista) kykenee avaamaan kaikki ihmiseen kytkeytyvät olemukset hedelmälliseen vuorovaikutukseen kääntymällä täydellisesti alkuperänsä suuntaan.

Matteus 6:21 kirjoittaa juhlallisesti: ”Sillä missä on sinun aarteesi, siellä on myös sinun sydämesi (ja päinvastoin).”

***

Ihmiskunnan historiassa löytyy lähes kaikilta tunnetuilta ajankohdilta ”harvoja ja valittuja tai valikoituneita”, joilla on ollut oikeus lausua: ”Isä ja minä olemme yhtä.”

Näiden ylivertaisten ihmisten, mestarien, välillä on kuitenkin eroavuuksia, jotka johtuvat heidän persoonallisten ja mentaalisten olemusten kyvyistä suodattaa puhtaasti henkistä (pyhille yhteistä) havaintoa ajan ja tilan rajallisiin puitteisiin.