Kristillisiä, alkuvuosisatojen ankarien kiistojen pyörteissä muodostuneita tunnustuksia, ”uskon sääntöjä”, on toistettu sukupolvelta toiselle, mikä sinänsä on omiaan lyömään niihin ”totuuden leiman”. Ajatusten on lisäksi usein väitetty tulleen joko suoraan Jumalalta tai ainakin Hänen inspiroimiensa persoonien välityksellä. Harvat uskaltautuvat tai vaivautuvat omaehtoisesti pohtimaan, löytyykö väitteille riittävästi pitäviä perusteita.

Kun jokin asia esitetään julkisesti ehdottomana totuutena, muodostuu sen erehdykseksi myöntämisestä esittäjilleen arvovaltakysymys, oli sitten kyseessä täysin maallinen (esim. maakeskeisyys) tai uskonnollinen periaate (kuten neitseestä syntyminen, lihan ylösnousemus).

Matteus 9:17 kuvaa kiintoajatuksiin ehdollistuneita ihmisiä nahkaleileinä: ”Eikä nuorta viiniä lasketa vanhoihin nahkaleileihin; muutoin leilit pakahtuvat, ja viini juoksee maahan, ja leilit turmeltuvat.”

Vertaus viittaa siihen, että poikkeavat näkemykset saattavat hämmentää liaksi joidenkin yksilöiden mieltä tai nostattaa vihaa (he pakahtuvat). Viinin juokseminen maahan kuvannee samaa kuin kylväjävertaukset ja alla oleva vertaus: että uusi virike on joko mennyt hukkaan tai tulkittu väärin, jolloin se toimii tarkoitustaan vastaan, ”turmelevasti”.

Nykyinen raamatuntutkimus osoittaa kohtia Uudesta Testamentista, joissa evankelistat kärjistivät ja tulkitsivat Jeesukseen liittyvää perinneaineistoa tapaan, joka on suuresti lisännyt suvaitsemattomuuden ”turmellusta” kristinuskoksi kehittyneen liikkeen piirissä.

Alun perin evankelistojen motiivina oli todennäköisesti alkavan liikkeen profiilin kohottaminen syyllistämällä Jeesuksen huonosta kohtelusta pelkästään juutalaisia (kansa vaati ristiinnaulitsemista). Myöhempi kehitys johti suvaitsemattomuuden laajentumiseen kaikkea poikkeavaa ja poikkeavia kohtaan.

Ylitulkinnat ovat joissakin tilanteissa tietenkin ymmärrettäviä, tosin ne eivät vähennä eivätkä lopeta ikäviä seurauksia. Niin sanotun marttyyrikirkon aikaan haluttiin kuolemaan antautuneet tai joutuneet julistaa suoraan taivaaseen - he kun olivat konkreettisesti seuranneet mestarinsa jälkiä. Jotkin sen aikaisista suuntauksista tosin kritisoivat voimakkaasta tällaista ”oikotietä”, jossa ihminen heidän mukaansa todellisuudessa menetti elämän hänelle suomat luonnolliset mahdollisuudet kasvaa täyteen hengelliseen mittaansa.

Marttyyriuden ylikorostus säilyi kirkon piirissä vuosisatoja, joten ei ole mikään ihme, että kristinuskon myöhäisempi ”veljesuskonto”, Islam, omaksui sen ja kehitti tulkintoja muotoihin, joista saadaan nytkin lähes päivittäin lukea.

Islamin suhteen on aina syytä muistaa, että ristiretkien aikaan sen kannattelemaa sivistystä ja elämänarvoja ja kulttuuria ei todellakaan tarvinnut kristillisten näkemysten suhteen hävetä. Tiedetään, että ristiretkeläiset toivat Egyptin sulttaani Saladinilta tuliaisina Eurooppaan mm. niin sanotun ritarillisuuden aatteen.

Matteus 7:6 esittää jopa varsin ylimieliseltä vaikuttavan vertauksen: ”Älkää antako pyhää koirille, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen, etteivät ne tallaisi niitä jalkoihinsa ja kääntyisi ja repisi teitä.” Sanoman pääasiallisena tarkoituksena lienee ollut varoittaa hengellisiin asioihin suuntautuneita ihmisten voimakkaista ennakkokäsityksistä, joita he saattavat puolustaa aggressiivisesti kohdatessaan jotakin liian vieraalta vaikuttavaa.

Niin sanottu esiymmärrys osoittautuu todellisuudessa valitettavan usein esiymmärtämättömyydeksi.

Voitaneen olettaa, että Jeesus aikanaan etsi yksilöitä, joiden mieli oli riittävän avoin ottamaan vastaan juutalaisista kiintoajatuksista poikkeavia näkemyksiä (niitä: ”mutta minä sanon…”).

Jeesuksen ajan oppineilla olisi periaatteessa ollut kalastajia paremmat mentaaliset edellytykset ymmärtää hänen esittämiään tulkintoja, mutta oppineisuus helposti samastuttaa ja sulkee mielen tiukasti opitun määrittämiin rajoihin. Lisäksi kuvaan liittyy arvovalta - eihän korkeasti oppinut voi ottaa vastaan mitään ”puusepän pojilta”.

”Kovettuneet leilit” eivät tietenkään ole ainoastaan uskontoihin liittyvä ominaispiirre, sitä esiintyy runsaasti myös tieteen tekijöiden keskuudessa ja aivan jokapäiväisessä elämässä (kamalaa, kun marketissa on tuotteen paikka vaihdettu). Usein todetaan, että tottumus on toinen luonto. Käytännössä se monesti osoittautuu ensimmäiseksi - jopa ainoaksi.

Mistä tämä ilmiö sitten johtuu?

Sen perussyy lienee löydettävissä ihmisen mielen mekanismista, joka pyrkii ”automatisoimaan” toistuvia toimia - ovat ne sitten fyysisiä tai psyykkisiä. Tällainen on välttämätöntä monissa toimissa. Se vapauttaa tietoisen huomion ”tärkeämpiin asioihin”. Konserttipianisti ei voi keskittyä jokaiseen sormen liikkeeseen, vaan harjoittaa itseään niin pitkään, että kaikki tapahtuu automaattisesti, jolloin vasta tulkintaan keskittyminen on mahdollista.

Fyysisten ja psyykkisten reaktiomallien muodostuminen synnyttää helposti sekä muustosvastusta että ”hengellistä laiskuutta”. Jälkimmäinen ilmenee siten, ettei ihminen vaivaudu keskittämään tietoista ajatteluaan esillä olevaan asiaan, kun kerran mielen varastoista löytyy tilanteeseen ennen sovellettu valmis malli.

Ehdollistumia ei tietenkään voida kokonaisuudessaan pitää pahoina asioina, koska ne pitävät huolta ”riittävästä yhteisöllisestä staattisuudesta”: siitä, etteivät liian nopeat muutokset johda kaaokseen. Muutosvastus on kuitenkin valitettavan usein niin voimakas, että se lopulta synnyttää väkivaltaa, joka purkautuu hallitsemattomana vallankumouksissa ja sisällissodissa - tai hengellisissä asioissa johtaa kaiken torjuntaan, materialismiin tai ateismiin (jotka tosin ovat uskoja sinänsä).

Yksinvaltaisuuteen tai harvainvaltaan kyllästyneet ovat usein loihtineet mieleensä ”uskon demokratiaan”, joka poistaa kuin taian voimasta kaikki ikävyydet ja vääryydet. Käytännössä alkaa usein välitön taistelu eri ryhmittymien etuuksista. Lisäksi huomataan, ettei ”demokratiaa voi syödä”.

Demokraattisissa järjestelmissä ihmiset näyttävät jossakin vaiheessa kyllästyvän organisaatioiden hitauteen ja tehottomuuteen alkaen vaatia auktoriteettia, joka panisi asiat tolalleen.