Muuan pohjalainen mies palasi vuosikymmeniä kestäneen Amerikassa oleskelunsa jälkeen lapsuutensa kotiin. Ovelta hän huomasi vanhan äitinsä ja lausui ääni väristen: ”Äitee Saa-ta-na!” Sitten hän huomasi isänsä ja lausui: ”Isä Per-ke-le!”

***

Pohjalainen mies vierastaa sellaisia sanontoja kuin: äiti-rakas, äiti-armas, saati äiti-kulta, eikä ennen ollut tapana harjoittaa fyysistä läheisyyttä paljon muussa kuin painiottelussa ja suvunjatkamispuuhissa.

Ei ole mikään ihme, jos mies kietoi hetkellisen tunne-elämyksensä elämänsä varrella oppimaansa voimasanaan. Siinä ei todellakaan kutsuttu apuun alakerran herraa eikä lausuttu turhaan yläkerran vastineen nimeä.

Voimasanoja käytetään usein myös silloin, kun on tarve koota itsensä mahdollisimman nopeasti. Sana saattaa estää lamaantumista äkillisen kivun tai vaaran kohdatessa. Sen myötä voi myös purkaa osan suuttumuksen tunteesta kohdistamatta sitä toiseen ihmiseen.

***

Kiroaminen ja manaaminen ovat aivan eri käsitteitä kuin tavanomainen voimasanojen käyttö. Edelliset perustuvat keskitettyyn pahaan tahtoon, jossa sanat toimivat lähinnä apukeinoina. Parempi on lausua ”ruma sana niin kuin se on” kuin vaipua synkkyyteen tai vihan tuntemuksiin.

***

Eräs edesmennyt lääninrovasti iski kerran pajavasaralla peukaloonsa. Seppä ehdotti: ”Eikö nyt olisi kirosana paikallaan.” Rovasti vastasi: ”Minun ei sovi, mutta kiroa sinä minunkin puolestani!”