Yksijumalaisuutta pidetään länsimaisten uskonnollisten ihmisten ja tutkijoiden keskuudessa uskonnollisen ymmärryksen huipentumana. Valitettavasti mitkään muut näkemykset eivät ole aikojen saatossa kuitenkaan saaneet aikaan yhtä tuhoisia seurauksia synnyttämällä kiihkoilua ja fanaattisuutta kuin yksijumalaisuuden nimiin vannovat.
Monoteismistä on valitettavan usein muodostunut minun teismi, joka on johtanut sotiin kaikkia vähänkin poikkeavia uskonnollisia näkemyksiä vastaan.
Meksikolainen Nobel-kirjailija, Octavio Paz totesi: ”Yksijumalaisuus on synnyttänyt paljon hienoja asioita, katedraaleja ja moskeijoita. Se on myös tuottanut vihaa ja vainoa. Länsimaisen sivistyksen pahimpien syntien – ristiretkien, siirtomaavallan, totalitarismin – juuret voidaan löytää monoteistisista näkemyksistä. Monien pakanoiden mielestä oli järjetöntä ajatella, että totuus voitaisiin kiteyttää vain yhteen persoonaan tai uskoon.
***
Länsimainen käsitys hindulaisuudesta näkee sen yleensä polyteistisenä, monijumalaisena – ja lyö siihen samalla harha- ja vääräoppisuuden leiman.
Suureen Mahābhārata-eepokseen kuuluva Bhagavad Gita antaa perimmäisestä jumaluudesta kuitenkin selvästi monoteistisen kuvan, missä ”kaikki on Krishnaa – kristillisessä käsitteistössä Kristusta”.
Krishnan esittämä opetus ei ole luonteeltaan poissulkevaa – niin ettei kenenkään saisi palvella mitään muuta Jumalaa. Ne kaikki kuuluvat Krishnaan ja voivat kukin omalta osaltaan olla johdattelemassa ihmistä äärimmäistä henkistä ja hengellistä tavoitetta kohden.
Krishnan tai Kristuksen todellinen olemus ei kuitenkaan paljastu kaikille ihmisille. Suurin osa meistä elää elämän vastakkaisuuksien luomien harhojen vallassa. Niiden lähtökohta löytyy säännönmukaisesti haluista ja vihasta.
***
Usko-käsite kuuluu kristillisyyden ydinkysymyksiin. Sen intialainen vastine on shraddhā, joka merkitsee myös luottamusta ja kunnioitusta. Uudessa testamentissa uskoa merkitsevä kreikan sana on pistis, joka alkuperäisessä mytologiassa viittasi uskottavaan ja luotettavaan persoonaan.
Bhagavad Gita erittelee uskon kolmeen, kunkin yksilön luontaisten piirteiden mukaiseen tasoon: sāttvinen, rājasinen tai tāmasinen, jotka ovat hyvin lähellä apostoli Paavalin kategorioita: pneumatikoi (henkinen), psykikoi (psyykkinen, tunnepohjainen) ja hylikoi (konkreettinen, lihallinen).
Ihmisen luontainen näkemys Jumalasta muodostuu hänen ”uskonsa” mukaiseksi, mikä on helposti havaittavissa siitä, miten konkreettisia tai abstrakteja, persoonallisia tai kosmisia ihmisten käsitykset Jumalasta ovat.
***
Usko saattaa muodostua ongelmalliseksi, mikäli se alkaa liiaksi supistaa ihmisen näkemyksiä ja kokemuspiiriä. Seurauksena on alussa poissulkevuutta, myöhemmin suvaitsemattomuutta, joka varsin helposti muodostuu vihaksi kaikkea poikkeavaa kohtaan.
***
Vanhan testamentin kertomuksessa juutalaiset palasivat konkreettisen Jumaluuden palvontaan, kun abstraktimpaa näkemystä edustava Mooses ei ollut läsnä. Reformaation jälkeen pyhimysten ja Jumalan kuvia ja patsaita hävitettiin runsain mitoin, mikä ei välttämättä vaikuttanut ihmisten yksilöllisiin käsityksiin.
***
Palvonnassa olennaisinta on sen aitous, rehellisyys ja antaumuksellisuus – todellinen mielentila. Kohteet eivät ole niin tärkeitä kuin yleensä ajatellaan – koska peremmiltään kaikki on Kristusta tai Krishnaa (yhtä ja samaa ainoata todellisuutta).
***
Kristillisissä piireissä on vuosisatoja kiistelty tiedon (tai pikemminkin tietoisuuden) ja uskon (erityisesti pelastuksellisesta) merkityksestä. Kiivaassa keskustelussa on usein vähätelty tai jopa täysin mitätöity tiedon merkitys, mikä on johtanut suppeaan, sanakorosteiseen näkemykseen hengellisistä ydinteemoista. Unohdetaan, että Jeesus todella opetti asioita. Hän ei pelkästään kehottanut uskomaan hänen persoonaansa, vaan elämään omakohtaisesti hänen opetuksensa todeksi – täyttämään Jumalan tahdon, joka avautuu armon laskeutuessa ihmiselle tietoiseksi – tietoisuudeksi.
Saatetaan unohtaa, Jeesus edellytti uskolta myös järjellisyyttä eli erotuskykyä: ”Te sokeat taluttajat, jotka siivilöitte hyttysen, mutta nielette kamelin!” (Matt. 23:24)
Ihmisyyteen liittyy järjellinen, mentaalinen olemus juuri siitä syystä, että sitä myös harjoitetaan – kunnes päädytään niin puhtaaseen olemukselliseen tilaan, että suora havainto voi ylipäänsä tulla mahdolliseksi. Se kuitenkin edellyttää seuraavan varoituksen huomioimista: ”Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te puhdistatte maljan ja vadin ulkopuolen, mutta sisältä ne ovat täynnä ryöstöä ja hillittömyyttä!” (Matt. 23:25)
***
Me emme kuitenkaan voi minkäänlaisten ponnistusten avulla itse saavuttaa totuutta, totuus sen sijaan voi saavuttaa meidät: sen voi paljastaa meille toiselta puolelta sellainen, joka on ruumistanut totuuden ja tuntee rakkautta meitä – ja me häntä kohtaan.
***
Nasaretin Jeesus avasi tiedon problematiikka arvostelemalla fariseusten ja kirjanoppineiden sananmukaista, kirjaimellista tietoa, josta puuttui asioiden todellisen luonnon ymmärrys.
Jeesus itse tiesi, mitä hän teki, koska hänen tietonsa (tietoisuutensa) ja tekonsa olivat lähtöisin henkisestä keskuksesta ja perustasta – Kristuksesta, Jumalasta. Lisäksi hän tiesi tavallisten ihmisten kykenemättömyyden päästä irti omista perinteisistä kaavamaisuuksista ja karkeuksista, kun hän totesi: ”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.”
***
Jaakobin kirje tuo selkeästi esiin henkisesti merkittävän tiedon – todellisen viisauden – tarpeellisuuden ja lähteen: se ei ole maallisesta elämästä lähtöisin olevaa ”riivaajien viisautta” (tavallista älykkyyttä), vaan asioiden todellisen olemuksen puhdasta ja välitöntä tiedostamista ”suoraan ylhäältä” – jossa ei ole ”muutosta, vaihteen varjoa” (koska se on luonteeltaan alkuperäistä ja ajatonta).
Kommentit