Uuno_Kailas_patsas_08.jpg

Otsikko on yhden kirjailija Uuno Kailaan runon nimi. Hänen tuotannostaan yleisesti tunnetuin lienee kuitenkin Suomalainen rukous – Siunaa ja varjele meitä, jota olen käsitellyt joskus aikaisemmin:

https://a1.vuodatus.net/lue/2015/09/sulta-on-kaikki-suuruus-henki-sun-hengestas

Uuno Kailas (Frans Uuno Salonen) syntyi v. 1901 Heinolassa. Hänen lapsuuteensa vaikutti äidin varhainen poismeno ja isoäidin ankara uskonnollinen kasvatus. Uuno osallistui pian vapaussodan jälkeen epäonnistuneeseen Aunuksen retkeen, jonka aikana hänen hyvä ystävänsä Bruno Schildt sai surmansa.

Kailaan ystäväpiiriin kuului useita Katri Valan kaltaisia tulenkantajia, vaikka hän ei kovin paljon omaksunutkaan heidän näkemyksiään. Runojen kirjoittamisen lisäksi hän suomensi mm. saksalaista runoutta, kuten Göetheä, sekä Edith Södergrania.

Hän tuli suosituksi 1920-luvulla erityisesti nuorten runoilijoiden keskuudessa, mutta vuosikymmenen lopulla herkän miehen mielenterveys alkoi horjua.

On mahdotonta ja tarpeetonta päätellä, olivatko sairastumisen syynä lapsuuden traumat ja identiteettikriisi, vai jotkin muut mahdolliset tekijät. Tilannetta pahensi myöhemmin tuberkuloosi, johon hän menehtyi jo v. 1933.

Joitakin huomioita

Ihmisen määrästä

Ei ole ihmisen hyvä, jos hän on heikko, tuntea, nähdä ja elää kaikkea:

kuilu on syvä, siellä on vaaniva peikko.

Inhimillisen luota on moni mennyt- inhimillisen tähden.

Hukkunut, harhaten suotta viekkaita virvoja nähden.

 

Kaila saattaisi kahdessa ensimmäisessä säkeessä kuvata liiallisuuksiin menevää heittäytymistä sekä maallisiin että hengellisiin asioihin. Sellainen voi etenkin herkässä ihmisessä nostaa esiin alitajuisia patoutumia tai harhoja, joita hän ei kykene hallitsemaan.

Tasapainoiset ja psyykkisesti vahvatkin persoonat saattavat vaatia itseltään aivan liian nopeata henkistä kehitystä, jolloin vaarana on se, että he tarkastelevat asettamiensa kriteereiden kautta myös toisia ihmisiä - ja alkavat kovettua sisäisesti.

 

Toinen on - veljeni, tiedä - ihmisen määrä:
kaikessa ihminen olla, suostakin polkunsa viedä
vuorille, hyljätä väärä.

 

Runoilija päättelee, että on parasta pitää jalat riittävästi maassa ja hakea elämään vakaata suuntaa.

 

Matkalla voi moni tällä langeta, nousta.
Mutta jos itsesi hukkaat sielusi näännyttämällä,
on sinun mahdoton nousta.

 

Kaila tarkoittanee sitä, etteivät epäonnistumiset sinänsä kaada ketään, mikäli ihminen pitää ohjat omissa käsissään eikä hajota voimiaan tarttumalla kritiikittä kaikkiin virtauksiin.

 

Matkaan, veljeni, loiton määräsi nähden!
Ihmisen ylpein arpa:
tietäen turhaksi voiton taistella turhan tähden.

 

Hän katsoo, että ulkoisia voittoja tärkeämpiä ovat omien toimien sisäiset eettiset ja henkiset tavoitteet.

 

Kauneus, untemme sisar, on opas meillä:
laulaen kuoleva joutsen, lehdellä kasteen pisar,
myös tomu kultainen teillä.

 

Kaila tarkoittanee kauneudella sekä luonnossa havaittavaa, että sen perustalla olevaa kauneutta. Tuomaan evankeliumin sanonta 77 saattaisi kuvata tällaista kuolemankin synkeyden ylittävää kauneuden ajatusta: ”Halkaiskaa halko, ja minä olen siellä. Kohottakaa kivi, ja löydätte minut sieltä.”