Tuomaan evankeliumissa on sanonta (n:o 81):

”Joka on tullut rikkaaksi, se hallitkoon. Jolla on valta, se luopukoon vallasta.”

Samaa teemaa jatkaa myös sanonta (42):

”Vaeltakaa, älkää pysähtykö!” Sen tarkempi (ja parempi) käännös kuuluisi olla: ”Tulkaa ohikulkijoiksi!”

Ensimmäinen sanonta sisältää suurimman osan ”ihmisyyden opetussuunnitelmasta”. Siinä ulkonainen vauraus, valta ja lisäksi kunnia muodostavat oppimateriaalin eli virikkeistön, joka pitää ihmisen, ennen muuta hänen mielensä, alituisessa liikkeessä jotakin kohden.

Käytännön elämä on osoittanut, että aineellisen vaurauden antama tyydytys kestää vain aikansa, jonka jälkeen ihminen alkaa hakea asemaa sosiaalisissa tai poliittisissa valtajärjestelmissä. Hän haluaa valtaa toisten suhteen. Jossakin vaiheessa valtaankin saatetaan kyllästyä, jolloin pyrkimykset voivat suuntautua entistä hienovaraisempiin asioihin, kuten kunnioituksen kohteeksi tulemiseen.

Sanonnan ydinopetus on siinä, ettei ihmisen tulisi pysähtyä mihinkään vaiheeseen. Hänen pitäisi toisen sanonnan mukaisesti ”tulla ohikulkijaksi”, sillä elämä on koulu, jossa ei kannata sentään vapaaehtoisesti jättäytyä luokalle.

Monissa perinteissä on kehotettu tietoisesti välttämään kaikkea aineen, vallan ja kunnian mahdollistamia nautintoja - ikään kuin sellaiseen itsensä pakottaminen johtaisi automaattisesti autuuteen. Itsensä pakottaminen johtaa kuitenkin turhan usein mielen kieroutumiseen tai heikkouksien painumiseen alitajuisiksi. Elämä lienee tarkoitettu koettavaksi aina siihen pisteeseen asti, että ihminen on sisäisesti valmis irtaumaan ulkonaisen kokemisen pakosta – jota usein myös synniksi kutsutaan.

Tuomaan sanonnat muistuttavat huomattavasti ns. Maslowin tarvehierarkiaa, jonka mukaan ihminen hakeutuu yhä hienovaraisempien virikkeiden pariin, kunhan hän on ensin saanut tyydytettyä alemmat tarpeensa.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, koska ihmisten taipumukset ovat erilaisia jo syntymästä saakka, eivätkä kaikki näytä elämänsä aikana lainkaan kyllästyvän mieltymyksiinsä. Monet haluavat valtaa lähinnä sen vuoksi, että saavat sen avulla paremmin tyydytettyä karkeat aineelliset tarpeensa – sellaiset eivät ole valta-asemaansa sisäisesti kypsä. Kunniaakin voidaan himoita vain siitä syystä, että se tukee valtapyrkimyksiä – ei kunniallisuutta sinänsä.

Periaatteessa on kyse siitä, että samastuksen kohteet vaihtuvat elämän virrassa hitaasti mutta varmasti yhä abstraktimmiksi. Tämä lienee havainto, johon Platon perusti näkemyksensä ”hyvän väistämättömän voiton tendenssistä”. Se on hyvin pitkäkestoinen samastumis-irrottautumis-prosessi, joka jatkuu, kunnes kaikki ulkonainen menettää vetovoimansa mielessä. Vasta silloin mieli ajautuu tilaan, jossa vaikuttaa vain sisäinen, luonnollinen ja pakoton suuntaus sitä määrittelemätöntä kohden, jota usein myös Isäksi kutsutaan.