yleinen%20tie%20p%C3%A4%C3%A4ttyy.jpg

Otsikko on muunnos Jesajan kirjan 9. luvusta ja puolustaa muunnettuna paikkaansa, mikäli kansa ei edes etsi fyysistä, psyykkistä ja lopulta henkistä valoa.

Matteuksen 7. luvussa on kaikkien kristityiden hyvin tuntema kehotus: ”Etsikää, niin te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan.” Matteuksen edellisessä luvussa esitetään etsinnän kohde – ja että sen löytäminen merkitsee samalla kaiken löytämistä: ”Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.”

Kristillisen liikkeen laajentamishalukkuus saattoi olla syynä siihen, että evankeliumien ja Paavalin kirjeiden edellyttämää omakohtaista etsintää ja kolkuttelua alettiin väheksyä. Kirkkoisä Tertullianus (155–230 jKr.) esitti jopa niin räikeän väitteen, että kaikki etsintä ja kolkuttelu oli nyt käynyt täysin turhaksi, koska kirkolla (ja vain sillä) oli hallussaan ja hallinnassaan kaikki pelastukseen tarvittavat asiat.

Jo ennen Tertullianuksen aikaa useissa varhaisissa kristillisissä suuntauksissa esitettiin kritiikkiä siitä, että myöhemmin valtasuuntaukseksi muodostuneissa piireissä monet eivät enää vaivautuneet etsimään, vaan tyytyivät pelkkiin kirjaimellisiin uskonnäkemyksiin ja -muotoihin.

Tämän päivän evankelis-luterilaiset näkemykset eivät enää näytä perustuvan evankeliumien opastuksiin, Nasaretin Jeesuksen opetuksiin, vaan Jeesuksen olemuksesta ja tehtävästä myöhempien vuosisatojen kuluessa tehtyihin tulkintoihin – kirkolliskokousten kollektiivisiin päätöksiin.

Kirjailija Aldous Huxley totesi (Uljaassa Uudessa Maailmassaan), että jo kolmetuhatta kertausta tekee yhden totuuden.

Voitaisiin väittää, että periaatteissaan kristillinen tulkinta on pysynyt ”päivittämättä” lähes 700 vuoden ajan (Nikean kokouksesta), jona aikana sen oikeaoppisuuden puolesta on joka vuosi vannottu miljoonia kertoja.

Kristillisen liikkeen sisällä on kuitenkin esiintynyt suuntauksia ja yksilöitä, jotka ovat pyrkineet ”nostamaan riman” sinne, mihin se kuuluu – ajallisen ja ajattoman välille. Heidät on yleensä pyritty vaientamaan tai ajamaan pois pääsuuntauksen piiristä.

Nykyinen suomalainen pelastusnäkemys nojaa pelkästään Jeesuksen Kristuksen itsensä uhraamiseen. Tämä historiallinen tapahtuma tulkitaan ainoaksi asiaksi, joka voi lepyttää Jumalan vihan luotujaan kohtaan. Tulkinnan laajentuminen on peittänyt lähes kokonaan alleen Jeesuksen itsensä ja apostoli Paavalin esittämät opetukset taivaskelpoisuudesta.

Helluntain jälkeen ihmisten ei enää olisi tarve edes yrittää riisua pois vanhaa Aatamiaan, koska kuoleman jälkeen Jeesus korvaa sen itsensä kaltaisuudella – mikäli ihminen vain on inhimillisten auktoriteettien vedellä kastama ja uskoo ainakin muodollisesti Jeesukseen.

Jeesus nähdään eräänlaisena ”Troijan hevosena”, joka voi salakuljettaa itseensä uskovat kastetut – ja ainoastaan heidät – ikuiseen autuuteen.

***

Paavali toteaa (Room. 8:13): ”Sillä jos te lihan mukaan elätte, pitää teidän kuoleman; mutta jos te Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää.”

Tuomaan evankeliumi (59) kirjoittaa: ”Etsikää häntä (Kristusta, henkeä) joka elää, etsikää niin kauan kuin itse elätte, ettette kuolisi. Kuoltuanne (ruumiin kuoltua) te ette voi nähdä häntä, vaikka haluaisittekin.”

Johanneksen evankeliumissa on usein toistettu kohta: ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.”

Edellä olevat kolme väitettä saattavat viitata siihen, ettei ihmisen sisäinen olemus kovinkaan paljon muutu lihallisen kehon menettämisen kautta. Hänelle jää yhä ylleen ”vanha Aatami”, jonka päälle tuskin voidaan pukea mitään täydellistä puhdasta ja ikuista, koska se on yhä ajallisuuden (synnin) saastuttama.

Paavali toteaa (1. Kor. 15–59) edellisen asian yksiselitteisesti, ”ettei liha ja veri voi periä Jumalan valtakuntaa, eikä katoavaisuus peri katoamattomuutta.”

Apostoli jatkaa (Ef. 4:22–24): ”Teidän tulee panna pois vanha ihmisenne, jonka mukaan te ennen vaelsitte ja joka turmelee itsensä petollisia himoja seuraten, ja uudistua mielenne hengeltä ja pukea päällenne uusi ihminen, joka Jumalan mukaan on luotu totuuden vanhurskauteen ja pyhyyteen.”

Tuon ”uuden ihmisen” päälle pukemiseen ihminen tarvitsee tietenkin apua sieltä, missä ”uusi ihminen” on alusta saakka asustanut. Ihmisen tehtävänä on luovuttaa uudelle tilaa vapautumalla sisäisesti ajan saastuttamasta persoonallisesta tahdosta kaikkine pyyteineen.

Sisäinen vapautuminen ei tietenkään ole helppo asia, koska ihminen on käsittämättömän kauan samastunut ulkoisiin kohteisiin ja omaan erilliseen minuuteensa. Elämä itse kaikkine iloineen, kyllästymisineen ja kärsimyksineen voi auttaa mieltä irtautumaan turhuuksista – mikäli myös ymmärrys syvenee kokemusten myötä.

Joka (katoavaisen) elämänsä kadottaa, hän sen (katoamattoman) löytää!