Useimmissa meissä on piirteitä hengellisestä laiskuudesta, jota katoliset kutsuivat kuoleman synniksi. Me odotamme henkisten opettajiemme tai kirjojen kertovan meille yksiselitteisesti, kuinka perimmäiset asiat ovat. Sitten kuvittelemme saaneemme täydellisen tiedon ja lopullisen totuuden. Meille riittää hyvän opettajan määritelmäksi se, että hän tuntee alansa ja osaa kertoa asiansa riittävän sulavasti.

Mutta eikö opettamisen todellisena tarkoituksena ole se, että oppi sisäistyy opetettaviin - että "sana tulisi lihaksi"?

Yleensä käy niin, että pelkät sanat ja ajatusmuodot siirtyvät kuulijan tai lukijan muistiin, eivät todelliset asiat. Jos joku väittäisi, että polkupyörällä opitaan ajamaan sanallisen tai kuvallisen pikakurssin avulla, me tietäisimme heti, ettei asia pidä paikkaansa. Hengellisten asioiden suhteen me pidämme sanoja totuuksina ja tosiolevaisina.

Kaikkien uskontojen perustajien sanalliset opetukset ovat päätyneet jälkipolvien kirjattaviksi ja tulkittaviksi, jolloin ne ovat menettäneet suuren osan alkuperäisestä puhtaudestaan ja tarkoituksestaan. Juuri tulkinnat ja niiden varioinnit ovat synnyttäneet kaikki keskenään kilpailevat kirkkokunnat ja suuntaukset – asioiden takana oleva totuushan täytyy kaikille olla aivan sama.

Ei ole mitenkään ihme, että mm. Jeesus esitti miltei kaikki opetuksensa vertausten muodossa. Tällä tavoin kuulijat itsekin joutuivat pohtimaan asioita eivätkä vain painamaan sanoja muistiinsa. Vertauskuvien käytöllä saatettiin pyrkiä jopa siihen, että kuulijat todella oivaltaisivat sanojen takana olevia perusideoita, eivätkä tehneet pelkkiä mentaalisia päätelmiä.

Raamatusta saattaa löytyä huomattavasti enemmän alun perin puhtaasti  vertauskuvallista aineistoja, jotka olemme tottuneet ottamaan sananmukaisina kertomuksina ja tapahtumina. Kirkkoisä Origenes totesi aikoinaan, että raamattu sisälsi monia järjettömyyksiä ja ristiriitaisuuksia juuri sen takia, että lukijat itse alkaisivat miettiä sanoman todellista merkitystä.

Omakohtaiseen oivallukseen ohjaamisessa mennään äärimmäisyyksiin esim. Zen-buddhismissa. Siinä käytetään niin omituisia väittämiä tai paradokseja (kôat), ettei niihin voida järjellisin ponnistuksin löytää vastauksia. Ajattelu ajetaan nurkkaan, jossa sen on pysähdyttävä ja annettava sijaa mielen tyhjentymisen kautta saavutettavissa olevalle välittömälle oivallukselle.

Jiddu Krishnamurti (1895 -1986 ) oli Intiassa syntynyt, kuuluisa filosofi ja elämäntaidon opettaja. Hän halusi vapauttaa ihmiset henkisistä häkeistä eli kaikesta sidonnaisuudesta, jota ihmisen mieleen on vuosituhansien ajan ohjelmoitunut. Hänen tavoitteenaan oli saada aikaan syvällinen muutos ihmismielessä. Tämä tapahtuu silloin, kun ihminen havaitsee todellisuuden sellaisena kuin se on, eikä vain oman ajattelunsa heijasteiden (ehdollistuneiden ajatusmuotojen) kautta.

Krishnamurtilla oli hyvin paljon oppilaita ja seuraajia, mutta hän ei sallinut itseään pidettävän opettajana, koska hän katsoi sellaisen vievän pohjan kuulijoiden ja lukijoiden omakohtaiselta oivaltamiselta. Hän teki tyhjäksi myös kaikki muiden suorittamat järjestelyt (Idän Tähti-järjestö) oppiensa levittämisen organisoinnissa, koska totuutta ei voida organisoida - jokaisen täytyy se itse oivaltaa ja kokea. Lisäksi hän kielsi kaikkien kirjoitustensa tulkinnat, koska sellainen johtaisi lähinnä turhiin kiistoihin ja eripuraisiin opettajiin, joita ihmiset sitten seuraisivat menettäen mahdollisuutensa oman ymmärryksensä avartamisessa.

Me voimme tietenkin olla monista Krishnamurtin näkemyksistä hyvin eri mieltä, mutta hänen tapansa opastaa ansaitsee huomiota. Siitä saa jonkinlaisen kuvan esim. hänen kirjastaan ”Tulevaisuus on nyt”.

Keskusteluissa hän ei yleensä edes anna suoria vastauksia, vaan johdattelee asioita siten, että kuulijat joutuvat hakemaan vastauksia omasta tietoisuudestaan. Hän sanoo toimivansa ainoastaan peilinä, jonka avulla kuulijat voivat yrittää tarkastella itseään.

Tällainen tapa opettaa ei tietenkään ole sidoksissa mihinkään erityiseen uskontoon. Sitä voitaisiin soveltaa lähes mihin tahansa opettamiseen. Menetelmä soveltuisi myös lasten opetukseen, jossa se parantaisi motivaatiota ja johtaisi kestävämpiin oppimistuloksiin.

Krishnamurtin muista päätelmistä voinemme olla samaa mieltä ainakin siinä, että ihmiskunta on ajatuksellisin ponnistuksin tähän mennessä luonut huomattavasti suuremman määrän ongelmia kuin mitä se on kyennyt ratkaisemaan. Älyllisyys on kyllä kehittynyt, mutta ymmärrys ja todellinen viisaus eivät vielä ole puhjenneet täyteen kukintoon.