maapallo.jpg

”Maa on niin kaunis” (virsi 30) on pyhiinvaeltajien virtenä käytetty sleesialainen kansanlaulu 1800-luvun alkupuolelta. Tanskalainen Bernhard Ingemann sanoitti sen uudelleen v. 1850. Laulun suomalaiset sanat ovat Hilja Haahdin v. 1903 laatimat.

1. Maa on niin kaunis,
kirkas Luojan taivas,
ihana on sielujen toiviotie.
Maailman kautta
kuljemme laulain,
taivasta kohti matka vie.

Avaruudesta katsellen maa on todella kaunis planeetta. Maisema- ja luontokuvakilpailuiden tuloksia tarkastellen se näyttää kauniilta myös läheltä.

kuittinen1.jpg

Rujoilta vaikuttavia kohteitakin on löydettävissä etenkin sieltä, missä ihmiset ovat tosissaan purkaneet toisiaan kohtaan patoutuneita aggressioitaan.

huonosti%20suojeltu.jpg

Luojan taivas todetaan kirkkaaksi määrittelemättä sitä, onko kyseessä lähinnä maan ilmakehä vai jokin kaiken ajallisen ja aineellisen taustalla oleva asia. Ilmakehän kirkkaus riippuu ennen muuta siitä, miten paljon aurinko antaa siihen valoaan ja kuinka paljon pilvet päästävät sitä maahan saakka.

Suomen pohjoinen sijainti aiheuttaa sen, että kesän ja talven erot vuorokausivaihteluissa ovat hyvin suuret. Lapissa on meneillään niin sanottu kaamosaika, jolloin aurinko ei nouse lainkaan horisontin yläpuolelle. Kesällä aurinko antaa valoaan sitäkin enemmän.

Valon väheneminen syksyllä on pantu merkille kaikkialla ja kaikkina tunnettuina aikoina. Jo muinaiset sumerit murehtivat legendoissaan sitä, että joku oli varastanut auringon – ja he iloitsivat joulupuun ja lahjojen kera, kun aurinko jälleen löytyi.

Roomalaiset viettivät ”voittamattoman auringon juhlaansa” jo kauan ennen kuin kristityt sijoittivat Jeesuksen syntymän ja joulunsa samaan ajankohtaan (paavi Julius I:n määräyksestä v. 337 jKr.).

***

Ihana on sielujen toiviotie antaa tavanomaiseen elämänkaaren verraten ehkä turhan positiivisen kuvan – elämään kun sisältyy yleensä myös annos vähemmän ihaniksi (ainakin kokijoiden mielestä) luokiteltavia jaksoja. Jaakob kehotti suhtautumaan jälkimmäisiinkin iloisin mielin, koska ne saattoivat synnyttää kärsivällisyyttä, joka puolestaan voi tehdä mielestä ”ikävyyksille immuunin.”

***

Sielujen toiviotie saattaisi tosin olla paljon syvempi, pitempiaikaisempi ja tasaisempi kehityskulku kuin pelkkä persoonallisten mielten toiviotie. Jälkimmäinen kuljetaan aistimusten, ajatusten ja tunteiden alituisten vaihteluiden puitteissa – edellinen tarkoittanee ”tietä”, joka muodostuu ihmisen olemuksen sisään jälkimmäisten ”hedelmistä.”

***

Maailman kautta – viitannee juuri siihen, että vain osa ihmisyydestä kulkee konkreettisesti ulkoisten kokemusten kautta. Olennaisin ”vaellus” tapahtuu ihmisen sisäisemmissä olemuksissa.

Lienee selvää, ettei maailman kautta kulkeminen jatkuvasti suju laulellen, vaan usein itkien tai itkua pidätellen.

Erilaiset ”maalliset kokemukset” pitävät mielen liikkeessä – etsimässä ”ihanuuksia” ja pakenemassa ”ikävyyksiä.” Tätä kutsutaan ”onnen tavoitteluksi.”

Taivasta kohti ei todellisuudessa viittaa maalliseen, hetkelliseen onneen, vaan pysyvään autuuden tilaan, jollaiseen nykyiset ihmiset vain harvoin pyrkivät tietoisesti suuntautumaan.

Monet haluavat mieluummin viikoksi Thaimaaseen kuin elämän loputtua (tai sen aikana) taivaaseen. Edellisestä paikasta löytyy ”todisteiksi” runsaasti kuvitettuja, houkuttelevia esitteitä, jälkimmäisesti lähinnä epämääräisiä sanallisia viittauksia (taivaan vastakohdasta löytyy tosin varsin vaikuttavia kuvauksia).

***

Valon ja pimeyden, ihanuuden ja inhottavuuden vaihtelut lienevät oppimateriaalia, joka pakottaa tajuisen olennon etsimään ja valitsemaan asioista sellaisia, jotka jollakin tavoin edistävät kunkin ”hyvää oloa (rikastuttavat häntä).”

Maailman rikkaimmat ja mahtavimmat voisivat kuitenkin todistaa, ettei mikään ulkoinen (valta ja kunnia mukaan lukien) voi synnyttää pysyvää onnellisuuden tilaa (autuudesta puhumattakaan).

Viisaat ovat todenneet, että ”joka tyytyy siihen, mitä hänellä on, on aina tyytyväinen!” Ongelma on vain siinä, että inhimillinen mieli vain ani harvoin ja hetkittäin tyytyy olevaan, vaan alkaa odottaa elämältä jotakin uutta. Aikuisetkin säilyttävät eräänlaisen uskon joulupukkiin, mikäli he odottavat huomisen automaattisesti tuovan elämään ”uutta viintä.”

***

Todellinen taivas tarkoittanee tilaa, jossa ei ole muutosta ja vaihtelua, koska jälkimmäiset olisivat selviä merkkejä ”puolivalmiudesta ja epätäydellisyydestä.”

Valon vähäisyys ja ikävyydet pakottavat ihmiset arvostamaan sekä ulkoista että sisäistä ”valkeutta”, joista tosin jälkimmäinen samastetaan hyvin pitkään (toiviotien ensimmäisellä puoliskolla) hetkelliseen nautintoon ja mukavuuteen.

Toiviotien loppupuoliskoon kuulunee ”pois oppiminen” eli irtautuminen mielen esittämistä alituisista lisäämisen vaatimuksista, mikä on edellytys rauhoittumiselle ja luonnolliselle suuntautumiselle ”näkymätöntä valoa kohden.”

Ihminen ei tiedä taivaasta tai Jumalasta mitään, mutta hänessä on ”sisäinen kompassi”, joka ohjaa tajuntaa oikeaan suuntaa, mikäli se kykenee vapaaehtoisesti irtautumaan tilapäisluonteisista kohteista – itsensä mukaan lukien.

Joulu – sisäisesti tulkittuna – merkitsee tajunnan irtautumista kaikista ehdollistumistaan niin täydellisesti, että tietoisuuteen syntyy ”tyhjiö”, jossa periaatteellinen muutos, ”Kristuksen syntymä” voi esteettä tapahtua. Vasta sen toteuduttua ihminen voi saavuttaa todellisen rauhan ja onnellisuuden tilan, jota mitkään ulkoiset tapahtumat eivät voi järkyttää.