Franciscus%20paavi.jpg

Keskiviikon (27.9.2017) Iltalehti kirjoittaa, että joukko piispoja ja kardinaaleja syyttää nykyistä paavia seitsemän eri kerettiläisen ajatuksen tukemisesta. Erityisen vakavana pidetään sitä, että paavi lievensi viime vuonna julkaistussa apostolisessa kehotuksessaan kirkon kantaa katolisiin, jotka ovat menneet avioeron jälkeen uudelleen siviilimenoin naimisiin.

Jo aikaisemmin on herättänyt paheksuntaa se, että paavi Franciscus (kuvassa) on pukeutunut edeltäjäänsä vaatimattomammin, käynyt pesemässä nuorisovankien jalkoja, viettänyt syntymäpäiviään asunnottomien kanssa ja ilmoittanut, että ei lähde tuomitsemaan homoseksuaaleja vaan haluaa antaa heille armoa.

Syytökset ovat selkeä näyttö siitä kuinka joskus muuttumattomiksi määritellyt ajatukset muodostuvat ”koviksi leileiksi”, jotka eivät siedä minkään laatuista ”uutta viintä”. Vaatimukset muuttumattomuuteen tulevat selvästi ilmi siitäkin, että edellisen kerran vastaavia syytöksiä on esitetty vuonna 1333, jolloin Johannes XXII väitti sielujen näkevän Jumalan kasvot vasta tuomiopäivänä.

***

Vihkiminen tai vihkimättä jättäminen eivät ainakaan Uuden testamentin mukaan kuulu lainkaan alkuperäisten kristillisten ydinkysymysten piiriin, vaan ovat puhtaasti sosiaalisia toimia, joita kirkko on vasta myöhemmin liittänyt toimintoihinsa. Perheen perustamiseen osallistuminen on luonut kirkon kannalta jäsenyyden suhteen jatkumon, jota lapsikaste ja rippikoulu vahvistavat ja josta irtautuminen on sosiaalisen paineen johdosta vaikeata (tai on aikaisemmin ollut täysin mahdotonta).

***

Yhteisöllisyys sinänsä on tietenkin ihmisille tarpeellista, koska se tarjoaa mentaalisen olemuksen kehitykselle riittävän monipuolisen virikeympäristön. Avioliitto – tai minkä muotoinen parisuhde hyvänsä – tarjoaa (ihmispopulaation jatkumisen lisäksi) persoonallisuuden kasvulle aineksia ja täydennystä.

Yhteisöllisyys on lähes välttämätöntä tavanomaisten yhteisten asioiden hoidossa, jotka luovat perusturvaa jokapäiväiseen elämään. Hengellisten asioiden kohdalla ongelmia syntyy silloin, kun organisaatio kasvaa isoksi ja laitostuu, jolloin sille yleensä laaditaan ”kaikille yhtäläisesti soveltuvat” säännöt, eli ns. tunnustukset. Näiden puitteisiin rajoittuu sitten ”ainoa oikea” tie taivasten valtakuntaan (ns. pelastusoppi).

Vinoumia ja valtataistelua on synnyttänyt myös se, kun hengellinen ja maallinen valtarakennelma ovat lyöttäytyneet yhteen lujittaakseen kukin tahollaan omaa asemaansa. Näin tapahtui kristilliselle liikkeelle jo Nikaian kokouksessa ja tiiviimmin keisari Theodosiuksen aikana.

Liikkeen laajentumisen ja laitostumisen myötä kadotetaan helposti hengellisyyteen pyrkimisen todelliset tavoitteet. Hengelliseltä kannalta katsoen yhteisöiden jäsenyydet ja inhimilliset parisuhteet – laadusta riippumatta – eivät ole kovin merkittäviä.

Ainoa todella merkittävä ”parisuhde” on inhimillisen saattaminen takaisin jumalallisen yhteyteen tai ykseyteen. Tästä asiasta ollaan periaatteessa varsin yksimielisiä myös eri uskontokuntien kesken – kristillisiä pelastusnäkemyksiä on tosin ”liudennettu” varsin muodolliselle tasolle (malliin: joka uskoo ja kastetaan, pelastuu).

On saattanut käydä niin, että Uuden testamentin ohjeita on tulkittu liian suoraviivaisesti ja konkreettisesti (ns. terveellä tavalla), jolloin muodolliset toimet ja ajatusmuodot on nostettu ”pelastavaan rooliin”.

Lienee kuitenkin selvää, ettei todellisuudessa ole kovin merkittävää, jos menee ja myy kaiken omaisuutensa ja antaa varat köyhille. Lausuma on tarkoitettu tulkittavaksi niin, että ihmisen tulee sisäisesti kasvaa ja päästä irti kaikesta aineellisen tai psyykkisen omistamisen halusta. Konkreettinen luopuminen ei merkitse mitään, vaikka ihminen luopuisi omasta kehostaan (joka on etenkin marttyyrikirkon aikaan tulkittu autuuttavaksi toimeksi).

***

Valitettavasti näyttää jopa siltä, että osa papistostakin on vaihtanut Uuden testamentin kuvaamat hengelliset tavoitteet pelkkiin sanallisiin tunnustuksiin, joihin sitoutumisen vakuutetaan automaattisesti johtavan viimeisenä päivänä ylösnousemukseen.

***

Todellisen hengellisen tavoitteen kadottamista ja vaihtumista käsitteellisiin symboleihin on tapahtunut jo Jeesuksen itsensä aikana. Tuomaan evankeliumin kirjausten mukaan hän arvosteli aikansa uskonnollisia johtajia siitä, että nämä ”olivat ottaneet tiedon avaimet ja kätkeneet ne. Itse he eivät ole menneet sisälle (löytäneet henkistä) eivätkä ole päästäneet sisälle niitäkään, jotka olisivat sinne halunneet (Tuom. 39).” ”Voi fariseusta! Hän on kuin koira, joka makaa härkien seimessä. Se ei syö itse eikä anna härkienkään syödä (Tuom. 102).”

***

Hengellisyyttä ei kuitenkaan voida määritellä saati rajoittaa sanallisten käsitteiden puitteisiin, koska henki on tunteet ja ajatukset ylittävä olemuksellinen tai pikemminkin periolemuksellinen tila. Todellisuudessa se voi avautua vasta silloin, kun koko mentaalinen olemus on ”rauhan tilassa”, mihin Vuorisaarnan yksi autuaaksi julistettu piirre perustuu (autuaita ovat rauhan tekijät).

***

Ahtaat sanalliset tunnustukset ovat aikojen saatossa jäykistäneet kirkollisen toiminnan puitteet niin, että tarjottava johdatus ja opetus eivät ota riittävästi (jos ollenkaan) huomioon ihmistyyppien erilaisuutta. Asiantila on hieman sama kuin jos syötettäisiin kaikille joka päivä samaa ruokaa ottamatta huomioon ihmisten makueroja, kyllästymistä ja allergioita.

Seremonioista ja tunteeseen vetoavista kertomuksista pitävät ihmiset saanevat todennäköisimmin vastinetta sisäisille tarpeilleen, mutta mentaalisesti suuntautuvat eivät useinkaan löydä sellaista ravintoa, joka edistäisi heidän omakohtaisia hengellisiä pyrkimyksiään.

Itsenäisesti ajattelemaan pyrkivät yksilöt ovat historian aikana turhan usein joutuneet hankauksiin kirkollisissa piireissä aina siitä saakka (osaksi jo sitä ennen), kun tunnustukset on määritelty ”ehdottomiksi totuuksiksi”, joita yhteisön on oikeus ja velvollisuus puolustaa keinoja kaihtamatta.

***

Usein sanotaan, että tottumus on toinen luonto. Käytännössä tottumus on valitettavan usein ensimmäinen ja päällimmäinen, koska ihmiset eivät viitsi tai uskalla ajatella itsenäisesti, vaan pitäytyvät siinä, mikä on heille valmiiksi ajateltuna ja ”ainoana oikeana” tarjottu.

***

Nykyisessä pappiskoulutuksessa annetaan kyllä varsin laaja näkemys siitä, millaisiin tuloksiin vakavassa raamatuntutkimuksessa on päädytty. Seurakuntien papeille näyttää kuitenkin olevan tavattoman vaikeata esittää uusia näkemyksiä vakituisille kuulijoilleen, koska he pelkäävät järkyttävänsä ja jopa karkottavansa nämä vähäisetkin uskolliset kirkon piiristä.

Teologian dosentti, kappalainen Kari Kuula totesikin jo 1990-luvulla, että jos lääkärit käyttäisivät yhtä vähän yliopistotason oppejaan kuin papit, niin kukaan ei uskaltaisi kääntyä lääkärin puoleen.

Todellisuus lienee kuitenkin sellainen, että juuri vanhat näkemykset ovat suurelta osin jo menettäneet uskottavuutensa ja vanhat esitystavat entisen vetovoimansa.

Epätoivoiset yritykset houkutella väkeä kirkkoihin ”mitä kansanomaisimmin keinoin” saattavat viedä lopunkin kunnioituksen koko laitosta ja sen henkilökunnan hengellistä pätevyyttä kohtaan.

***

Kristillisissä luostarilaitoksissa on jossakin määrin otettu huomioon yksilöiden välisiä eroja. Fransiskaanit korostavat palvelua ja antaumusta. Mainittakoon, ettei Fransiskuksen alkuperäisenä tarkoituksena edes ollut perustaa organisoitua sääntökuntaa, mutta väkimäärän kasvun vuoksi sellainen kuitenkin laadittiin.

Fransiskus on saattanut ajatella samaan tapaan kuin Krishnamurti, joka hajotti nimiinsä kaavaillun kirkon toteamalla, että totuutta ei voi organisoida – sen on jokaisen löydettävä omasta itsestään omaa polkuaan kulkien.

Dominikaanit kiinnittävät huomattavasti enemmän huomiota mentaalisen olemuksen kehittämiseen filosofian ja teologian perusteellisten opintojen sekä sen syventämiseen niin sanotun mentaalisen rukouksen (eli meditaation ja kontemplaation) kautta.

***

Kirkon piirissä on annettu ymmärtää, että heillä on tarjottavanaan valmiiksi tehty tie – jopa ainoa sellainen (extra ecclesiam nulla salus), joka voi johtaa iankaikkiseen elämään. Uusi testamentti kehottaisi sen jälkeen aivan turhaan etsimiseen ja kolkutteluun, kun taivaallinen ”patenttiratkaisu” oli kehitelty kirkon piirissä – vieläpä paljon pitemmälle ja helpompaan muotoon kuin Jeesuksen itsensä esittämä versio elämänsä kadottamisen ja ylhäältä syntymisen välttämättömyydestä.

Väitetään, että ”kirkastuksen vuorelle” kulkee vain yksi polku – ja että kaikki muut tavat johtavat kadotukseen. Periaatteessa asia lienee kuitenkin niin, ettei ole olemassa mitään valmista ja oikeaa tietä, vaan jokaisen tulee itse muodostua omaksi tiekseen todellisten sisäisten muutosten myötä.

Hengelliset järjestelmät voivat toki antaa viitteitä siitä, miten sisäistä vaellusta voidaan edistää – kristillisyyden piirissä keinojen valikoima on tosin supistunut niin, etteivät kaikki ihmistyypit löydä niistä itselleen sopivia lähestymistapoja hengellisyyteen.

***

Itämaisista uskomuksista sinänsä voidaan olla montaa mieltä, mutta heidän järjestelmiensä puitteissa löytyy huomattavasti enemmän persoonalliset ominaisuudet huomioon ottavia variaatioita.

Länsimailla on tunnetuimmaksi tullut kaikkein fyysisin joogan menetelmä, jota on lisäksi muokattu (lihallistettu) ja helpotettu niin paljon, että todellista henkistä funktiota joutuu etsimään suurennuslasilla. Valikoimasta löytyy mm. antaumuksellisia, toiminnallisia ja tietoisuuden kehittämiseen pyrkiviä suuntauksia, joiden kaikkien tarkoituksena on vapauttaa mieli ajallisten kokemusten synnyttämistä ehdollistumista havaitsemaan kaiken ajallisen taustalla oleva ajaton todellisuus.

***

Historian näyttöihin vedoten voidaan perustellusti todeta, että siellä mihin on laadittu tunnustuksia, on varsin pian syntynyt riitoja niiden yksityiskohtien tulkinnoista – ja samalla koko hengellisen liikkeen tavoitteet ovat saattaneet hämärtyä sanallisten määritelmien (kuolleen kirjaimen) ylikorostuksen taakse.

Evankeliumin julistaminen voi tietenkin asiallisesti suoritettuna ja ymmärryksen kautta suodatettuna avartaa ihmisten käsitteellisiä näkemyksiä, mutta liian ”tiiviiksi tallottuna” se kaventaa heidän oman ajattelunsa sisällöttömiksi kehäpäätelmiksi. Parhaimmillaan inhimillisten rajoitteiden on määrä (armosta) raueta, jolloin vasta todellinen viisaus voi virrata ja avata koko Pyhän Hengen temppelin sisäisesti ja suoraan tiedostettavaksi, pysyväksi tilaksi.