kivi3.jpg

kuva: Arizona, USA, Marie

”En-usko” on usein ”kyllä-uskon” reaktiomuoto (kuten poliittiset ääripäät). Tästä voi syntyä ongelma, jonka olemassaolo tosin harvoin myönnetään, jos ääripäistä katoaa avoimuus ja joustavuus, kyky tarkastella poikkeavia näkemyksiä ilman niiden välitöntä torjuntaa. Silloin ”leilit” alkavat pian kopista kovuuttaan!

Uskonnoissa ja poliittisissa puolueissa tapahtuu hyvin samantapaista tiukkaa profiloitumista yhdessä sovittujen ”tunnustusten” puitteisiin, joita aletaan pitää oikeina ja luovuttamattomina.

Politiikassa arkielämän realiteetit pakottavat kuitenkin yleensä ”päivittämään” ajatuksia. Uskonnoissa ”päivitysväli” venyy usein satoihin vuosiin, koska ajatellaan, että ”ikuisten jumalallisten määritelmien” muuttaminen ei ole tarpeen eikä edes sallittua.

”Uskoa” ilmenee myös tieteiden parissa, joissa teorioista voi syntyä kannattajiensa ikuisina pitämiä uskonkappaleita ja persoonallisia auktoriteetteja. Poikkeavien näkemysten esittäjät törmäävät silloin ”en-uskoon”.

Ihmisillä lienee ainakin vaistonvarainen aavistus siitä, etteivät he todellisuudessa tiedä mitään jumalallisista asioista, joten he pyrkivät löytämään jonkun kaltaisensa, joka välittäisi tämän tiedon ja sen kautta saatavissa olevat edut heille. Kaikkialla on esiintynyt vapahtajia, mestareita, guruja ja profeettoja, joita on syystä tai syyttä pidetty erehtymättöminä jumalallisuuden välittäjinä.

On ymmärrettävää, että elämän lähes kaikilla alueilla (paitsi ehkä muodissa) esiintyy muutosvastusta. Se pitää huolen siitä, että ihmiset saavat aikaa sopeutua muutoksiin.

Uskojen ”pienimmäksi yhteiseksi nimittäjäksi” löytyy helposti tekijä, jota kutsutaan minäksi tai minuudeksi. Ihmiset kyllä sanovat uskovansa Jumalaan, korkeimpaan voimaan, tieteen ylivertaisuuteen tai elämän kertaluonteiseen itseisarvoon, mutta näistä uskon kohteista itsestään he eivät todellisuudessa tiedä juuri mitään, vaan uskovat ainoastaan niistä luomiinsa ajatusmuotoihin ja kuvitelmiin.

Uskonnolliset ihmiset saattavat kyllä anoa Jumalalta ohjausta, mutta anoessaan he todellisuudessa pyrkivät itse ohjailemaan Jumalaa. Ihminen lausuu vakavissaan: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi”, mutta asettaa siihen reunaehdoksi, että sen on parasta tapahtua minun halujeni mukaisesti, muussa tapauksessa usko alkaa horjua.

”Anokaa, niin teille annetaan, kolkuttakaa, niin teille avataan.” Lause tulkitaan usein siten, että Jumala itse tulee tänne suorittamaan meille ihmisille kuuluvat konkreettiset toimet, kunhan vain itsepintaisesti istumme kädet ristissä.

Vanhurskas Jaakob totesi: ”Te anotte, ettekä saa, sen tähden että anotte kelvottomasti, kuluttaaksenne sen himoissanne.” Jaakob koettaa ohjailla oikeanlaiseen anomiseen: ”Mutta jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille alttiisti ja soimaamatta, niin se hänelle annetaan.”

Viisauden lisääntymisen myötä ihminen saattaisi oppia tietämään, millaisia asioita voi anella sisäisiltä tekijöiltä, ja missä toimissa on vain syytä kääriä omat hihansa.

Matteuksen evankeliumi kirjoittaa: ”Älkää siis murehtiko sanoen: 'Mitä me syömme?' tahi: 'Mitä me juomme?' tahi: 'Millä me itsemme vaatetamme?' Sillä tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkea tätä tarvitsevan. Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.”

Teksti ei tietenkään tarkoita sitä, että ihmiset voivat heittäytyä toimettomiksi tai ainakin lopettaa kaiken tulevia päiviä koskevan ennakoinnin. Teksti vain toteaa, että asioiden pelkkä vatvominen mielessä - murehtiminen - on ”leiviskän tuhlausta”, ja että ulkoisten asioiden tarpeen päättymätön lisääntyminen ei ole elämän sisäisten tavoitteiden kannalta hyväksi.

Evankeliumin Jeesus ei kehottanut anomaan mitään konkreettista, jollaista lähes kaikki ihmiset täällä maailmassa tavoittelevat, vaan pyrkimään sisäisesti vapaaksi liiallisesta ulkoisten asioiden tavoittelemisen tarpeesta, jolloin ihminen voi saavuttaa sellaisen sisäisen tilan, jossa ja johon ei kaivata mitään lisäystä.

Jaakob antoi viitteitä paljon edistyneemmän uskon ja anomisen muodosta: ”Mutta anokoon uskossa, ollenkaan epäilemättä; sillä joka epäilee, on meren aallon kaltainen, jota tuuli ajaa ja heittelee. Älköön sellainen ihminen luulko Herralta mitään saavansa, kaksimielinen mies, epävakainen kaikilla teillään.2

Jaakob tiesi, että ihmisen halujen on määrä jossakin vaiheessa antaa periksi ja muuttua ensin omaksi tahdoksi, joka alkaa harjoitella luomisen alkeita. Ihmisen mieli on kuitenkin ehdollistunut polaaristen elämänkokemusten myötä niin, että hänen uskonsa taustalla piilee aina annos epäuskoa (usko ja en-usko käyvät sotaa).

Ihmisen harjoittaessa omaa tahtoaan ei erehdyksistäkään koidu yleensä kovin suurta vahinkoa, koska hänen sisäiset voimansa eivät ole kovin suuret. Harjoituksen myötä saavutettavissa oleva vakaus on edellytys siihen, että ihmisen tahto voi jossakin vaiheessa syrjäytyä jonkin täysin erilaisen tieltä, jolloin myös käytettävissä olevat voimat tulevat moninkertaisiksi. Silloin myös vaaditaan, että hänessä on todellista viisautta ja horjumattomuutta, jotka takaavat toiminnan ehdottoman oikeellisuuden.