tie4.jpg

Evankelinen, evankeliumien mukainen kristillinen nykykäsitys esittää, ettei osittaisesta tai täydellisestä katoavuudesta pelastuminen vaadi ihmiseltä minkäänlaista itsensä parantelua. Jokainen saa siten olla pelkästään oma itsensä. Ihmisen tulee kuitenkin uskoa Jeesukseen, niin hän lopulta tulee automaattisesti tämän kaltaiseksi – tosin ei kuitenkaan tässä maallisessa elämässä.

***

Evankeliumeihin nojaten voidaan kysyä:

Mihin katosivat kaidat tiet ja ahtaat portit? Mihin katosivat vaatimukset lasten kaltaisesta pyyteettömyydestä, leivisköiden tuottavasta käytöstä, hyvään maahan kylvetyistä siemenistä ja pakanoita paljon täydellisemmästä elämäntavasta? Mihin unohtui itsensä kieltäminen, ristinsä kantaminen ja Kristuksen päälleen pukeminen? Mihin jäi tarve kadottaa elämänsä ja syntyä jo elinaikana uudelleen hengestä henkeen (mikäli toivoo pääsevänsä lopulliseen tavoitteeseen), ajallisesta ajattomaan, katoavaisesta katoamattomaan?

Mihin perustuu väite siitä, että Jeesus Kristus yksin tekee koko remontin häneen kirjaimellisesti uskovien seuratessa patalaiskoina katselijoina sivusta – saaden palkakseen ikuisen autuuden?

Ihminen ei tietenkään voi nostaa itseään ajallisen tuolle puolen, mutta hän voi – ja hänen tulee (mikäli evankeliumien sanomat otetaan todesta) – karistaa itsestään niin paljon ”turhuuksien turhuutta”, että hänet voidaan ylhäältä edes havaita ja sitten vapaasta tahdosta ja Jumalan armosta sisäisesti kohottaa kaiken katoavaisen ulottumattomiin.

Evankeliumit ovat tarkoitetut kannustamaan ihmisiä suorittamaan oma osansa elämänsä ylentämisessä, että heidät, tavalliset ihmisen pojat, voitaisiin joskus – Ihmisen Pojiksi, Johanneksen kaltaisiksi tulleina – ylentää samaan ykseyteen, missä Jeesus Kristus oli ja on.

Pitkälle lievennetty oppi kuulunee ”tämän maailman ruhtinaiden tuotantoon”, ja se palvelee lähinnä organisoituja valtapyrkimyksiä eikä edistä ihmisen vaellusta kotia kohden yksilöllisellä ”tuhlaajapojan taipaleella.”