Helsingin Kallion kirkolta leviää Suomeen tapa ottaa kantaa Aleppon pommituksiin. Kirkoissa soitetaan saattokelloja, jotka kantautuvat pelkästään suomalaisten korviin. Kellojen kumu ei kuulu Syyriaan saakka, ei edes Moskovaan tai Pietariin – äänet vain häiritsevät suomalaisia, jotka eivät ole millään tavoin osallisia kauheuksiin.

Pommitusten kannattajia on Suomesta hyvin vaikea löytää, joten ihmisten omantunnon herättely kuolinkelloja soittelemalla on täysin tarpeetonta ja teennäistä moralisointia.

Kyseessä lienee siten taas yksi epätoivoinen yritys – hölkkä- ja torkkukirkkojen tai saarnakaljojen ohella – kohottaa kirkon profiilia yleisenä moraalinvartijana.

Joskus aikaisemmin kirkko pelotteli ihmisiä ikuisella helvetin tulella. Nyt se pyrkii herättämään sosiaalista omaatuntoa, joka ulottuu lähinnä kukkaroon tai mielen pintakerroksiin – ei todelliseen omaantuntoon, jonka esiin kaivamisessa pelottelu ja syyllistäminen ovat hyvin huonoja välineitä.

Kirkon ydintehtävänä lienee johdatella ja auttaa ihmisiä ”kohottamaan sydämensä Jumalan puoleen” – näinhän kirkoissa ainakin sanallisesti todistetaan. Maailmanpolitiikkaan sekaantuminen saattaa toki hetkeksi kiillottaa kirkon ulkoista kuvaa – ainakin sen omissa silmissä - mutta todelliset muutokset kumpuavat muutoksista yksilöiden tajunnassa.

Maailma on täynnä poliittista keskustelua, joka vain harvoin johtaa nopeisiin ja kestäviin tuloksiin, koska näkemykset tavoiteltavien tulosten laadusta ovat liian poikkeavia. Rakentava ja syvä keskustelu elämän yleisestä tarkoituksesta jää vähäiseksi, vaikka sillä saralla voitaisiin löytää paljon eri ihmisryhmiä, ja jopa uskontoja, yhdistäviä tekijöitä.