Depositphotos_8348450_m.jpg

Johanneksen evankeliumi julistaa: ”Ja valkeus loistaa pimeydestä, ja pimeys ei sitä käsittänyt.”

Kristityt yhdistävät kyseisen valkeuden ainoastaan oppinsa ydinpersoonaan, Nasaretin Jeesus Kristukseen. Evankelista tarkoitti mitä todennäköisimmin sitä, että Henki on aina läsnä (koska se on ikuinen), mutta tavallinen inhimillinen tajunta ei kykene sitä havaitsemaan. Ihmisen mieli on samastunut ulkoisiin ilmiöihin ja erilliseen itseensä (”langennut syntiin”), jotka ovat Hengen kannalta ”pimeyttä, kuollutta, hengetöntä.”

Ulkoisten ilmiöiden objektiivinen kokeminen erillisen persoonallisuuden kautta (ns. tuhlaajapojan matka) lienee kuitenkin kaikille tarpeellinen, että sisäinen subjektiivisuus voisi muuttua objektiiviseksi tietoisuudeksi ja tulla sen jälkeen välitetyksi myös ajan ja tilan puitteisiin (Kristuksen saadessa ihmisessä ”kelvollisen muodon”).

”Tuhlaajapojan veli” (saattaisi tarkoittaa ”taivaallisia sotajoukkoja”, enkelikuntia) ei ollut koskaan poistunut kodistaan (olotiloistaan) aineellisten elementtien raskaiden kokemusten piiriin, joten Isä järjesti ne läpikäyneelle (ja voittaneelle ihmiselle) juhlallisen vastaanoton.

Ihminen oppii kokemustensa myötä luomisen alkeita (luoden ja tarkastellen omaa elämäänsä). Mestari Eckhart väitti, että Jumalakaan ei voisi tehdä mitään ilman ihmistä. Hän tarkoitti sitä, että täällä ajan ja tilan puitteissa olevat tajuiset olennot toimivat jumalallisten lakien puitteissa, eikä Jumala itsenään, omassa ajattomuudessaan, suoraan puutu ”asioiden luonnolliseen kulkuun.”

Ihmiset toimivat täällä maan päällä usein parantaakseen (tai huonontaakseen) omaa ja toisten olentojen olosuhteita. He saattavat oppia toimintansa tuloksista – ovat ne sitten miellyttäviä tai vastenmielisiä. Oppiminen tosin koskee lähinnä ilmiöitä sinänsä – harvemmin niiden todellisia syitä ja perusteita.

Ihmiskunnan piirissä on silti aina ollut pyrkimyksiä etsiä ja löytää tietoa ilmennyksen ja olemassaolon syistä sekä tajuisen elämän mahdollisuudesta tulla häviävistä fyysisistä tekijöistä riippumattomaksi.

Monet ovat havainneet, että havaintojen, tunteiden tai ajattelun kautta voidaan löytää ilmiöiden lainalaisuuksia, mutta ei voida päästä selville elämän syvimmistä tarkoituksista. Hyvin monet ovat lisäksi päätelleet, ettei ihmiselle ole edes mahdollista ylittää rationaalisia näkemyksiä muuta kuin hyödyttömien, harhanomaisten kuvitelmien muodossa.

Uskontojen piirissä löytyy kuitenkin runsaasti näkemyksiä siitä, että ihmisen tajunta voi päästä selkeän tietoiseen tilaan, johon tunne ja ajatus eivät yllä.

Vanhan testamentin profeetat toivat esiin sisäisiä näkemyksiään olevasta ja tulevasta.

Nasaretin Jeesus opetti sitä, jonka oli ”kuullut Isältään.” Tuskinpa hän kuulemisella tarkoitti mitään sanallista (kovin rajallista) viestintää (selväkuuloa), vaan asioiden todellisen luonteen välitöntä havaitsemista omassa (henkisessä) tietoisuudessaan.

***

Niin sanottu mystiikka on erityisesti reformoiden kristillisen liikkeen piirissä joutunut kielteiseen valoon – tosin varsin heikoin perustein.

On selvää, että Jeesus Kristus itse oli todellisen mystikon peri- ja ihannekuva. Hän oli tyhjentynyt omasta itsekkäästä persoonallisuudestaan (kadottanut elämänsä) niin täydellisesti, että jokin aivan toisen laatuinen (Isä) saattoi täyttää ehdollistumista (egosta) vapautuneen tietoisuuden. Tällöin oli oikeus sanoa: ”Isä ja minä olemme (sisäisesti) yhtä.”

Mystikko nähdään usein hengellisiä asioita pohtivana tai tunteisiin uppoutuvana erikoisena persoonana (hieman hämäränä). Todellinen mystikko kuitenkin pyrkii täydelliseen selkeyteen, asioiden todellisen luonteen avautumiseen hänen tietoisuudessaan ja tietoisuudekseen.

Mystikon tavoitteena on mysteereiden, eli tavalliselta tajunnalta salattujen asioiden, avautuminen tiedostettaviksi itsessään.

Apostoli Paavali kirjoittaa 1. Korinttolaiskirjeessä (2:7): ”Me puhumme salattua Jumalan viisautta.” Alkuperäinen sanamuoto puhuu Jumalan mysteereistä (Theou sophian en mysterio, Dei sapientiam in mysterio), joita 1. Korinttolaiskirjeen (2:10) mukaan ihminen voi tutkia Hengen kautta (eli henkisen tietoisuuden kautta – kunhan se ensin on avautunut).

Paavali tosin toteaa välittömästi edellisen lausumansa jälkeen (Johanneksen evankeliumin alun tapaan), ettei luonnollinen (tavallinen) ihminen voi ottaa vastaan todella henkistä sanomaa, sillä sellainen on hänelle ”hullutusta”, koska hänen sisäinen olemuksensa (ymmärryksensä) ei ole siihen riittävän kehittynyt ja puhdistunut.

***

Vielä nykyisinkin saatetaan ajatella, että mitä enemmän ihminen hankkii itselleen lisää tietoa ulkoisista ilmiöistä, sitä parempi on hänen ymmärryksensä. Nasaretin Jeesus toi kuitenkin moneen kertaan esiin sitä, ettei pelkkä ulkoinen oppineisuus (kirjanoppineisuus ja farisealaisuus) sellaisenaan voi synnyttää perimmäisten asioiden ymmärtämistä – tarvitaan koko tiedostamistavan muutos, ”ylhäältä syntyminen.”

Mystiikan keskeisin edellytys on siinä, että ihmisen on tavalla tai toisella sisäisesti tyhjennyttävä (päästettävä irti) kaikista ajallisen kokemuksen synnyttämistä ehdollistumista (maailmasta, mammonasta, katoavasta), että Jumala (katoamaton) voisi löytää hänessä tilaa.

Mestari Eckhart väitti, ettei Jumala todellisuudessa (muuta kuin ulkoisten ja sisäisten lakien kautta) edes näe ”syntistä ihmistä” – ennen kuin tämä alkaa irtautua ehdollistumistaan (maallisista sidoksistaan).

***

On selvää, että ihminen voi luoda sanallisia käsitteitä ainoastaan käyttämällä ajallisen kokemuksen tuottamia ajatusmuotoja. Ajallisen ylittävistä tiloista voidaan siten rakentaa ainoastaan karkean symbolisia viitteitä, jotka hyvin helposti synnyttävät vääriä käsityksiä (pahimmillaan uskonsotia).

***

Puhdas tieto ja tietoisuus vaativat myös vastaanottajalta puhtaan olemuksen. Näkemysten saattaminen puhtaana käsitteelliseen muotoon edellyttää lisäksi varsin kehittynyttä mentaalista olemusta (missä muodollinen sivistys voi olla hyvänä apuna).

***

Raamatusta on vaikea löytää yksityiskohtaista tietoa ihmisen tajunnan erilaisista asteista. Paavali mainitsee ihmisten ymmärryksessä olevista eroista (kolme luokkaa). Jeesus suuntasi opetuksensa valikoidulle joukolle opetuslapsia. Hän ilmaisi ”ahtaan portin läpäisyn ehdoiksi” sen, että ihminen ”kadottaa elämänsä, unohtaa itsensä, ottaa ristinsä ja seuraa (sisäisesti) hänen esimerkkiään.”

Hieman tarkempia määritelmiä voidaan hakea mm. keskiaikaiselta dominikaanijohtajalta, Mestari Eckhartilta. Hän esittää, että on periaatteessa kolmenlaisia sisäisiä kokemuksia: (1) tempautuminen, (2) Jumalan Pojan syntymä sielun korkeimmassa olemuksessa, ja (3) murtautuminen Jumalalliseen Lähteeseen.

Näistä ensimmäinen ei ole kovin merkittävä, koska se ei vielä synnytä mitään pysyvää olemisen ja olemuksen tilaa. Vasta todellinen ”ylhäältä syntyminen” voi johtaa pysyvään tietoisuuteen kaiken ydinolemuksesta. Ihmisyyden korkein aste (consummatum est) saavutetaan silloin, kun kaikki erottavat tekijät inhimillisen ja jumalallisen välillä katoavat. Eckhart sanoo tästä, että ”Jumala on tuotava alas, että ihminen voisi nousta ylös.”

***

Katolisen ajan toinen merkittävä mystikko oli Ristin Johannes, Juan de Yepes Alvarez (1542 – 1591). Hän kuvaa varsin seikkaperäisesti niitä vaiheita, joihin todellinen etsijä yleensä joutuu tullakseen koetelluksi ja sisäisesti puhtaaksi kaikesta turhuudesta. Johannes kuvaa kirjassaan ”Pimeä yö” monin viittauksin raamattuun niitä sisäisiä prosesseja, jotka alkavat ”aistien yöllä” ja johtavat ”hengen yöhön”. Pitempien tai lyhempien tyydytyksen ja kärsimysten kausien tarkoituksena on vieroittaa tajunnan kaikki olemuspuolet aikaisemmista sidoksista katoavaan elämään ja koetella samalla saavutetun tilan kestävyys.

Todelliset henkiset mysteerit eivät tietenkään ole alitajuisia, vaan ylitajuisia. Ne nousevat (Hengen armosta) eteen vasta sitten, kun päivätietoiset ja alitajuiset ”mysteerit” (epäpuhtaudet) on paljastettu itselle ja voitettu.