Ihmiset ovat kautta aikojen luoneet kuvia jumalistaan konkreettisiksi palvonnan kohteiksi, koska suuri osa ihmisistä haluaa lähestyä abstraktisiakin asioita ulkonaisin tavoin.

Kuvallista esitystä jumalasta kutsutaan usein kristinuskossa, islamissa ja juutalaisuudessa epäjumalaksi. Näissä yhteyksissä käsitykset epäjumalista on usein pelkistetty niin, että kaikki muut jumalat kuin heidän omansa ovat pelkkiä palvonnan kohteiksi asetettuja esineitä.

Suurin osa eri uskontojen jumalankuvista ja muista pyhistä kuvista on kuitenkin vain vertauskuvia - aivan samaan tapaan kuin kristittyjen krusifiksit ja ristit. Kuvia ei siten yleensä palvota niiden itsensä vuoksi, vaan niiden tosiolemusten vertauskuvina, joita ne on asetettu edustamaan. Kuvissa on usein myös paljon symboliikkaa, jonka tarkoituksena on ohjata harrasta mieltä muotojen takaisten asioiden piiriin.

Katolisessa kirkossa on perinteisesti tehty kuvia pyhiksi luonnehdituista ihmisistä. Niiden kautta muiden lienee helpompi lähestyä hengellisiä asioita kuin suoraan.

On olemassa paljon kertomuksia siitä, että joidenkin kuvallisten kohteiden välityksellä olisi tapahtunut jopa parantumisia.

Joissakin perinteissä ajatellaan, että ihmiset luovuttavat palvomilleen kohteille jonkinlaista näkymätöntä energiaa itsestään. Sitä voitaisiin nimittää vaikkapa elolliseksi magnetismiksi. Periaatteessa tällaista energioiden siirtoa uskotaan tapahtuvan tavallisessa kipupaikkoihin puhaltamisessa tai kätten päälle panemisessa.

Yksi selitysmalli voisi olla se, että suurten joukkojen palvonnan kohteeseen saattaisi kumuloitua energiaa tavallista runsaammin, mikäli jotkin aineelliset materiaalit kykenevät sitä säilyttää pitemmän aikaa. Siitä voi mahdollisesti irrota energiaa sellaisille, joiden mieli asettuu vastaanottavaiseen tilaan (rukoilee apua).

Perinteinen alttareiden ja kuvien materiaali on ollut kivi. Myös puusta on tehty paljon patsaita. Yksinkertaisimmillaan se on tapahtunut karsimalla elävän puun oksia, kuten Aserakarsikoissa, joita on tehty raamatun mainitseman Babylonian puujumalattaren kunniaksi.

Suomessa karsikoita tehtiin vainajien kirkkoteiden varteen, mahdollisesti varmistamaan, etteivät nämä palaisi takaisin kotiinsa häiritsemään eläviä. Joskus karsittiin puu toivottamaan arvostettu vieras tervetulleeksi.

Monissa perinteissä uskotaan, että varsinkin jalokivillä on jonkinlainen vuorovaikutussuhde esim. aurinkokunnan eri kappaleisiin ja niihin, etenkin astrologiassa, liitettyihin käsityksiin ajan laadullisista vaikutuksista.