Evankeliumeista löytyy Jeesuksen sanomiksi varsin omituisia kirjauksia:

Matt. 10:35-36. Sillä minä olen tullut nostamaan pojan riitaan isäänsä vastaan ja tyttären äitiänsä vastaan ja miniän anoppiansa vastaan;  ja ihmisen vihamiehiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa.

Luuk. 12:52-53. Sillä tästedes riitautuu viisi samassa talossa keskenään, kolme joutuu riitaan kahta vastaan ja kaksi kolmea vastaan, isä poikaansa vastaan ja poika isäänsä vastaan, äiti tytärtänsä vastaan ja tytär äitiänsä vastaan, anoppi miniäänsä vastaan ja miniä anoppiansa vastaan. 

Periaatteessa niissä kuvataan elämän dynamiikkaan kuuluvaa tekijää, joka pitää huolta siitä, että ihmisten mielen kätköissä oleva "hyvä ja paha" nousee esiin ja pääsee siten muokkaantumaan. Ristiriidat takaavat liikkeen, mutta eivät sen suuntaa (ainakaan lyhyellä aikavälillä).

Koko ilmennyt elämä on eräänlainen suuri peilipinta, josta tietoisuus kokonaisuutena  ja erillisinä osina tarkastelee ja arvioi itseään. Yksilölliset ihmiset ovat myös peilejä ja hiomakiviä toinen toisilleen sekä hyvässä että pahassa. Laatumääreet ovat tosin suhteellisia: olennaisinta lienee se, millaisia tuloksia ulkoiset virikkeet tuottavat yksilöiden mielen ja kollektiivisen tietoisuuden alueilla.

Yllä olevien UT:n sitaattien perimmäinen sanoma lienee siinä, että läheissuhteiden syntymisen takana on piileviä sisäisiä affiniteetteja (ohjautuvuus, Minä), jotka johtavat tietynlaatuiset yksilö- tai yhteisöhistorialliset jännitteet niin lähelle toisiaan, että ne tiivistyvät ja purkautuvat.

Pelkän fyysisen perimän nojalla ristiriitaisuuden ja erilaisuuden voisi olettaa olevan paljon vähäisempää kuin mitä käytäntö osoittaa. Sisarukset voivat olla luonteiltaan kuin "yö ja päivä", vaikka heidän perimänsä ja kasvuympäristönsä ovat varsin samanlaiset.

Erilaisuuden selittäminen varhaislapsuuden traumoilla kuvaa lähinnä psykologien tietämättömyyttä ja haluttomuutta ottaa huomioon yksilöiden synnynnäisiä tekijöitä. John Locken empirismin typerä lausunto, että ihminen muka syntyy "tabula rasana", tyhjänä tauluna, johon kasvatus ja ympäristö piirtävät kaiken, näyttää eläneen yli 300 vuotta liian kauan.

Suvuissa ja perheissä on aina esiintynyt erilaisia taipumuksia ja jopa lahjakkuutta, mutta sellainen perustuu fyysisiin tekijöihin ja affiniteettiin. Mikäli lahjakkuus aina siirtyisi sellaisenaan sukupolvesta toiseen, pitäisi sen samalla kasvaa tai ainakin säilyä ennallaan. Käytännössä erityislahjakkuudet eivät kuitenkaan näytä missään suvussa siirtyvän kovin montaa polvea, joten nekin näyttäisivät olevan pääosin sidoksissa yksilöiden synnynnäisiin tekijöihin.

Matteuksen kuvaamat ristiriidat vanhempien ja lasten välillä selitetään usein sukupolvien välisellä kuilulla, joka johtuisi muutoksista elämänkatsomuksissa ja nuorten taipumuksesta kapinoida auktoriteetteja vastaan.

Jonkinasteinen kapinahenki kuuluu luonnollisena asiana nuorten irrottautumiseen ja yksilöllistymiseen vanhempiensa holhouksesta. Eriytymisestä saattaa parhaimmillaan olla hyötyä kummallekin sukupolvelle. Vanhemmat voivat havaita kasvatuksensa ja esimerkkinsä hedelmiä lapsissaan ja oppia niistä jotakin itsestään. Lapset saavat mahdollisuuden kasvaa vanhemmissaan havaitsemiensa turhanpäiväisten rajoitusten ja ehdollistumien yli. Erilaisuus voitaisiin ottaa haasteeksi, joka tarjoaa mahdollisuuden luonteen kasvuun.

Valitettavasti ajaudutaan usein siihen, että kummatkin yrittävät itsepintaisesti muuttaa toisiaan kaltaisikseen. Tilanne on sitä pahempi, mitä kauempana osapuolten arvostukset ovat toisistaan. Fundamentalististen vanhempien on vaikeata ymmärtää ateismiin suuntautuvia lapsiaan. Sama pätee poliittisten ääripäiden välillä.

Jo Platon totesi, että hedelmällinen vuorovaikutus eri ikäryhmien ja temperamenttien kesken edellyttää riittävän samankaltaista arvopohjaa - sen puuttuessa kuljetaan vääjäämättä eri polkuja.

Yksi ristiriitojen aihe syntyy siitä, että jotkut yksilöt kasvavat ajattelussaan ja usein myös toimissaan kauas tavanomaisuuksista. Yleisenä asiana voidaan todeta, että "autuaita ovat keskinkertaiset." Keskinkertaisuudesta liian paljon missä tahansa suhteessa poikkeavat saavat kärsiä erilaisuudestaan.

Kristillinen historia tarjoaa ikäviä esimerkkejä siitä, miten yhteisiksi totuuksiksi kiteytettyihin ajatuksiin kriittisesti suhtautuvia, ja niihin muutoksia esittäviä on usein kohdeltu. Heidät on katsottu vaaraksi koko yhteisölle, joten heidän vaientamisekseen on voitu käyttää mitä karkeimpia keinoja, joiden tueksi on haettu jopa jumalallisia perusteita. Pannaan julistukset, karkotukset, kidutukset, polttoroviot ja joukkomurhat ovat luoneet varsin omituisen kuvan käytännön kristillisestä lähimmäisen rakkaudesta. Sellaisiin toimiin voidaan aina etsiä perusteita Vanhan Testamentin brutaalin paimentolaisheimon suhtautumisesta heidän arvoperustoista poikkeaviin, jotka tuli "vääräuskoisuutensa johdosta vihkiä miekan kärjellä tuhon omiksi (5. Moos. 13:15)."

Ihmiskunnan yleiselle kehitystasolle on ollut mahdotonta hyväksyä, saati soveltaa  sitä, mitä Matteus  5:21-22 kirjoittaa: " Te olette kuulleet sanotuksi vanhoille: 'Älä tapa', ja: 'Joka tappaa, se on ansainnut oikeuden tuomion.'  Mutta minä sanon teille: jokainen, joka vihastuu veljeensä, on ansainnut oikeuden tuomion; ja joka sanoo veljelleen: 'Sinä tyhjänpäiväinen', on ansainnut suuren neuvoston tuomion; ja joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin tulen.

Saattaa hyvin olla niin, että tämä ohje on tarkoitettukin vain "harvoille ja valituille", niille edelläkävijöille, joiden mieli ei enää rakennu "hyvän ja pahan" alituisen heiluriliikkeen varaan, vaan pysyy vakaana ja riippumattomana ulkoisista ärsykkeistä.

Kaikille muille erilaisuus ja eripura ovat välttämättömiä, että he voisivat elämän monisärmäisyyden myötä kasvattaa kärsivällisyyttä ja ymmärrystä, jotka ajan mittaan rakentuvat perustaksi viisaudelle.