Inhimillisessä mielessä poikuuden menettäminen edellyttää jonkinasteista potenssia. Kuinkahan moni tietää, että jumalallisen poikuuden jälleen saavuttaminen edellyttää täydellistä impotenssia kaiken inhimillisen suhteen?

Kummassakin tapauksessa ollaan periaatteessa tekemisissä uuden elämän luomistapahtuman kanssa – uuden ajallisen, tai ikuisesti uuden ja pysyvän. Kummassakin koetaan autuuden asteita, hetkellistä, tai pysyvää.

Inhimilliseen parisuhteeseen liittyvä poikuuden menetys on varsin tavallista, ja ulkoisen elämänkokemisen mahdollistamiseksi tuiki välttämätöntä. Inhimillisen ja jumalallisen yhdistäminen lienee sitä vastoin erittäin harvinaista. Ihmiset ovat kärsimättömyyttään madaltaneet jälkimmäisen tapahtuman kriteerit niin alas, että melkoinen osa ns. tosi uskovaisista katsotaan niiden ylittäjiksi. Apostoli Paavali totesi aikalaistensa olevan yhä ensimmäisen Adamin kaltaisia, eläviä sieluja, tavallisia ihmisiä, kun taas ihmisyyden tavoitteena Paavalin mukaan olisi tuleminen tulevaisuudessa viimeiseksi Adamiksi, eläväksi tekeväksi hengeksi (1. Kor. 15:45-). Hän puhui henkeen yhdistymistä, eli Kristuksen päälle pukemisesta.

Tuomaan evankeliumissa sanotaan: ”Minä valitsen teidät, yhden tuhannesta ja kaksi kymmenestätuhannesta, ja valitut tulevat seisomaan yhtenä ainoana (log. 23).”

Sanonta voitaisiin tulkita siten, että henkinen opettaja – oli se sitten ulkoinen tai sisäinen – kelpuuttaa oppilaikseen keskimäärin yhden henkilön tuhannen yksilön perusjoukosta. Oppilaista vain kaksi kymmenestätuhannesta yltää elämänsä aikana ihmisyyden korkeimpaan tavoitteeseen, mikä on juuri tuota ”seisomista yhtenä ainoana”, äärettömän todellisuuden jakamattomassa ykseydessä, ainoassa ”pyhäin yhteydessä”.

Mikäli yhdistämme nämä kaksi edellä kuvattua valintaperustetta, voisimme päätellä, että keskimäärin vain yksi viiden miljoonan yksilön perusjoukosta voi tulla oikeutetuksi sanomaan: ”Isä ja minä olemme yhtä.” Inhimillinen tietoisuus on eriytynyt muotosidonnaisen ajattelun ja ehdollistumisten myötä niin kauaksi todellisuuden sisäisestä ydinolemuksesta, ettei se ilman pitkällistä sisäistä prosessia kykene tempautumaan irti omista rajoituksistaan – ainakaan pysyvästi. Rajaton henki ei luonteensa mukaisesti ”häpäise itseään” yhdistymällä johonkin ehdolliseen. Mestari Eckhart sanoi eräässä saarnassaan, ettei jumala oikeastaan (äärimmäisessä merkityksessä) edes havaitse syntistä ihmistä – inhimillistä tajuntayksikköä – silloin, kun se vielä toimii pääosin aineellis-psyykkisten ilmiöiden piirissä.

Moni saattaa pitää tämänkaltaisia tulkintoja jopa masentavana ja pahasti liioiteltuna, mutta meidän tulisi ymmärtää, että kyseisessä sanonnassa kuvataan koko inhimillisen kehityksen äärimmäistä tavoitetta, täydellistä yhdistymistä jumaluuteen – sitä, mihin vuorisaarnakin viittaa (olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen isänne täydellinen on, Matt. 5:48).

Karkeimmillaan jo puhdas arkihavainto voi vahvistaa, että keskuudessamme liikkuu toki paljon hyviksi luonnehdittavissa olevia ihmisiä, mutta täydellisiä ja kaikki tietäviä tuskin ainuttakaan.

Johanneksen ilmestyskirjassa on omituinen kuvaus pitkiin valkeisiin vaatteisiin pukeutuneista, jotka ”ovat tulleet suuresta ahdistuksesta, pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä.” Joukko tarkoittanee juuri noita täydellistyneitä, jotka ovat oppineet kantamaan kaiken elämän tuoman ahdistuksen, näkemään ilmiöiden suhteellisen merkityksen, ja karistamaan yltään egoon rakentuneet rajoitukset. Heidän vaatteensa ovat valkoiset, koska heissä ei ole enää minkäänlaista vetovoimaa ulkoisen elämän kokemisen suhteen, niin että he voisivat milloin tahansa luopua siitä kuin euron kolikosta. Jossakin mielessä juuri persoonallinen minä-tunne saattaisi olla se karitsa, josta on kyettävä sisäisesti irrottautumaan, mikäli aikoo ylittää tavallisen hyvän ihmisen ja ihmisyyden korkeimman mahdollisuuden välisen rajan. Toisaalta voisimme tulkita Kristuksen olevan tuo Karitsa, joka vuodattaa olemuksensa (verensä) rajoituksistaan tyhjentyneeseen inhimilliseen sieluun, valkaisten sen hengen tyyssijaksi. Edellistä Ilmestyskirjan tekstiä käytetään usein siunaustilaisuuksissa, pyydetään, että poisnukkunut saisi liittyä näiden valkeavaatteisten joukkoon. Eihän pyyntö tietenkään ketään vahingoita, mutta sen esittäminen pelkän ulkonaisen tavan vuoksi lienee liian ylös kohotettua optimismia, tai tietämättömyyttä siitä, kuinka harvinaislaatuisesta joukosta on kyse. Kukin inhimillinen olento saavuttanee joskus maallisen vaelluksensa päättymisen jälkeen itselleen ominaisen ja soveltuvan ”autuuden”, mikä ei – autuudestaan ja pitkäkestoisuudestaan huolimatta - välttämättä ole vielä koko inhimillisen prosessin korkein tavoite ja kukinto rajattomassa ikuisuudessa. Me käsitämme ikuisuuden helposti iankaikkiseksi tehdyksi ajaksi, mitä se ei tietenkään tarkoita, sillä aika on vain erillistyneen universumin tuottama rajoitus, joka inhimillisen tietoisuuden kohdalla perustuu tajunnan rajoittavaan sidostumiseen ulkoisten tai sisäisten tapahtumien, eli ilmiöiden peräkkäisyyteen. Ikuisuudessa, olemisessa, jossa ei ole aikaa, ei luonnollisesti ole tapahtumiakaan, eikä ainoatakaan erillistä muotoa tai olentoa. Siinä ”Isä ja minä olemme yhtä” – ja kaikki muutkin, jotka ovat etsineet ja todella löytäneet tuon ykseyden. Omassa ykseydessään (ainoassa sellaisessa) jumala ei varsinaisesti (Itsenään) tee mitään, sillä kaiken ilmentyvän perusta on tuossa Sanaksi kutsutussa perimmäisen heijastumassa.

”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on," 

julistaa Johanneksen evankeliumin alku kuvaten juuri tuota ikuista alkukuvaa hengessä, johon kaikki ilmennyt perustuu ja viime vaiheessa – poikuutensa jälleen saavuttaneena - pyrkii takaisin.

 

Lisää kirjoituksia ks.
https://www.netikka.net/studiomielty/kotis8.html